Arvio: Toinen pullo cavaa
Teatteriarvio: Toinen pullo cavaa jatkaa luontevasti ihanan kvartetin ystävyydestä
Toinen pullo cavaa palaa hurmaavan naisnelikon pariin Portugalin lämpöön. Helsingin kaupunginteatterin Arena-näyttämön komedia ammentaa elämänpituisesta ystävyydestä, joka ei kaadu töyssyihin.
Helsingin kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä kaksi vuotta sitten ihastuttanut Pullo cavaa ja aurinkoa on nyt kaikeksi onneksi saanut (itsenäisen) jatko-osan, jälleen Helena Anttosen terävästä kynästä. Esityksessä tuntuu, kuin tapaisi vanhan kaveriporukan pitkästä aikaa, ja mikään ei ole onneksi muuttunut. Paitsi että tämä kaveriporukka on lavalla ja luvassa on muutoksia, isojakin. Ystävyys ei silti katoa mihinkään.
Täältä löydät edellisen osan arvion: Pullo cavaa ja aurinkoa on upean naisporukan juhlaa
Toinen pullo cavaa palaa Anitan (Eija Vilpas), Inkan (Heidi Herala), Tuulian (Aino Seppo) ja Vonnen (Jaana Saarinen) pariin, kun edellisen näytelmän suuri unelma on toteutunut ja neljä ystävystä ovat asuneet jo tovin taideresidenssissä Portugalissa. Upea vanha talo on remontoitu isolla rahalla ja luvassa pitäisi olla eläkepäivien vietto paratiisissa.
Unelma on kuitenkin muuttunut arjeksi, jossa on enemmän rahahuolia kuin suurta taiteen luomista. Porukasta oikeastaan vain Tuulia on löytänyt oman polkunsa, kun muut yhä kipuilevat. Välit alkavat kiristyä, kun kaikki eivät hoida omaa leiviskäänsä. Entä miten dynamiikka muuttuu, kun Anita tapaa netissä jonkinasteiseksi auervaaraksi osoittautuvan Lassen (Eero Saarinen) ja Tuulian lapsenlapsi Sami (meheviä one-linereita heittävä Joel Hirvonen) haluaa asua ”nunnaluostarissa” ilmaiseksi?
On ihana nähdä lavalla paljon päteviä ja kypsään ikään ehtineitä naisia, jotka puhuvat keskenään muustakin kuin miehistä. Nelikko solahtaa sujuvasti ystävyksiksi, joiden kanssakäyminen on luontevaa ja esiintyminen välitöntä. Tilaisuus loistaa kulkee luonnollisesti näyttelijästä toiseen, ja tällä kertaa on ennen kaikkea Heidi Heralan vuoro vähän revitellä.
Jo ensimmäisessä osassa nähdyn toimivan reseptin mukaisesti myös tässä näytelmässä piisaa hersyvää huumoria, mutta välillä pohditaan myös vakavia, jopa kuolemanvakavia. Iästä huolimatta oma kuolevaisuus tuntuu etäiseltä niin kauan, kun edellinen sukupolvi on elossa. Vanhemmat ovat muuri, jonka takaa lapset eivät näe kuolemaa, kuten Vonne kiteyttää. Entä sitten, kun se muuri murtuu?