Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Sommarboken

Laura Hallamaa – Helsingin Sanomat – 4.2.2018

Lilla Teaternissa nähdään onnistunut dramatisointi Kesäkirjasta.

★★★★

ODOTAN saaristoa, odotan merta, odotan isoäidin nasevia viisauksia ja pikkutytön tuittupäisiä huomioita. Saan vähän jotain muuta, ja se tekee Sommarbokenista keskivertoa paremman.

Tove Janssonin Kesäkirja dramatisoidaan Suomessa nyt ensi kertaa näyttämölle. Tarina kertoo isoäidistä ja lapsenlapsesta, jotka viettävät kesää saaristossa. Mukana on isäkin, mutta häntä ei ikinä näy, koska hän työskentelee.

Vapaa-ajallaan isoäiti ja pojantytär keksivät itselleen puuhaa. He tekevät sellaisia juttuja, joita kesällä nyt tehdään. Samalla pohdiskellaan janssonmaiseen tapaan.

JAKOB HÖGLUNDIN ohjauksessa saariston kesään sijoittuva tarina muuttuu laatikkoleikiksi.

Näyttämöllä kasa puulaatikoita kuvittaa yhdessä hetkessä mökkiä, toisessa metsää ja kolmannessa telttaa.

Laatikkoleikkejä on nähty teattereissa toki ennenkin. Saariston kaltaisen mehevän visuaalisen tapahtumapaikan luominen näin yksinkertaisella tavalla on kuitenkin rohkeaa.

Parasta on, että laatikot toimivat valtaosan ajasta. Vain välillä näyttämö jää sotkuiseksi.

Toinen hieno piirre teoksessa on, että äänisuunnittelija Hanna Mikander luo äänet näyttämöllä yhdessä näyttelijöiden kanssa. On vettä kupeissa, paperipusseja ja vetoketjuja.

Lukuisilla arkisilla asioilla syntyvät kesän pienet ja vähän isommatkin äänet.

Aluksi äänitaiteilu tosin tahtoo viedä kaiken huomion itse näytelmältä. Kun siitä pääsee yli, on valmis vastaanottamaan hienon, elävän kokonaisuuden.

ROOLEISSA Sue Lemström ja Jessica Grabowsky tekevät tarkkaa yhteistyötä. Näyttelijöiden ajoitukset osuvat nappiin, ja ­reagointi on aitoa.

Lemströmin isoäiti on moniulotteinen hahmo: luonteikas, suora, viisas, leikkisä ja lämmin samaan aikaan.

Grabowskyn näyttelemä pikkuvanha Sophia on yksinkertaisempi. Näyttelijä on sisäistänyt pikkutytön roolista terävimmät kulmat.

Tällöin Sophiasta tulee hyvä vastapari isoäidille.

TAVOITTAAKO näytelmäsovitus kikkailuineen Janssonin teoksen sanoman?

Pääpiirteissään kyllä.

Kesäkirja ei ole seesteistä saaristoa ja kesäidylliä. Se on ristiriitoja, ainaista viisastumista ja lähestyvän kuoleman ymmärtämistä.

Suruakin joiltain osin, tragikoomisella kierteellä.

Huomasin, etten kaivannut kertaakaan saaristokuvia. Yksinkertainen riitti.

Sain jotain mieluista, jota en osannut odottaa. Sellainenhan on aina mukavaa.

Loppukohtauksessa laatikot kasataan jälleen näyttämölle yhteen, sali pimenee ja myrskylyhty otetaan esiin. Silloin tietää tasan tarkkaan, millainen loppukuva on.

Mutta myrskylyhdyn sammuminen teatterin pimeydessä – onhan se äärettömän kaunis ­tapa ilmoittaa kesän loppumisesta.