Arvio: Veljeni Leijonamieli
Helsingin Kaupunginteatterin Veljeni Leijonamieli on kuin kaunis ja koskettava leikki
Olin ehkä yhdeksän kokiessani yhden elämäni säväyttävimmistä lukukokemuksista: Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieli oli valikoitunut sattumalta kirjastosta mukaani. Tuon sattuman myötä tutustuin Joonataniin, Korppuun ja Nangijalaan, tarinaan elämästä ja kuolemasta, vilpittömästä veljeydestä ja rehdistä rohkeudesta. Kansien väliin oli vangittu jotakin niin sykähdyttävää, että muistan ensilukemisen kokemuksen vieläkin. Tuon päivän jälkeen kannoin kirjan kirjastosta kotiin vielä aika monta kertaa uudelleen.
Olinkin vilpittömän innoissani, kun kuulin Helsingin Kaupunginteatterin tekevän tarinasta näytelmäversion. Veljeni Leijonamieli sai ensi-iltansa teatterin suurella näyttämöllä 17.10.2024 ja minulla oli onni nähdä se vain pari viikkoa myöhemmin.
Tarina veljeydestä ja rohkeudesta
”Nyt me kerromme tarinan veljeksistä, Kaarle ja Joonatan Leijonasta, ja siitä kuinka heistä tuli Leijonamieliä. Tämä tarina on niin kuin satu, ja vähän myös kummitusjuttu, mutta kaikki on kuitenkin totta.”
Veljeni Leijonamieli on Astrid Lindgrenin fantasiasatuklassikko kuoleman kohtaavista veljeksistä. Herkkä ja isoveljeään ihaileva pikkuveli, Korppu, on ollut sairas koko ikänsä ja hänen kuolemaansa on osattu odottaa. Touhukas ja auttavainen isoveli Joonatan puolestaan menehtyy yllättäen pelastaessaan pikkuveljeään tulipalosta.
Yhdessä veljekset päätyvät kuoleman tuolle puolen, kauniiseen Nangijalan maahan, josta pahuus on ottanut vallan. Tengil joukkoineen sortaa Nangijalan kansaa lohikäärme Katla aseenaan. Yhdessä veljekset taistelevat hyvyyden puolesta, pahuutta vastaan, ja samalla myös pelokkaasta Korpusta kasvaa rohkea Leijonamieli.
Näytelmässä veljeksiä esittävät Alexander Wendelin ja Mikko Kauppila valloittavat rooleissaan. Siinä missä Kauppila tavoittaa Joonatanin elämänmyönteisen rohkeuden, Wendelin on uskottava nuori ja epävarma Korppu, jonka kehittymistä Nangijalan sankariksi on ilo seurata. Wendelin ja Kauppila loihtivat lavalle tutun veljeskaksikon, lapsuuteni sankarit olemukseltaankin häkellyttävän samankaltaisina, jollaisiksi heidät aina kuvittelin. Ja miten kauniiksi veljeyden rihma heidän punomanaan rakentuukaan!
Nukketeatterin ja liikkeentunnun taikaa
Veljeni Leijonamieli ei ole tarina kaikkein kesyimmästä päästä, mutta pelottavimpia kohtauksia on etäännytetty lavalla nukketeatterin keinoin. Heini Maarasen loihtimat erikokoiset ja -tyyppiset nuket ovat paitsi nerokkaan kekseliäitä, myös esiintyjäkaartin toimesta taidokkaasti ohjailtuja.
Tengilin sortojoukot ovat saaneet kasvottomien ja värinsä menettäneiden vaahtomuoviukkojen hahmon. Korppu ja Joonatan puolestaan muuttuvat tiukoissa paikoissa sympaattisiksi näköisnukeiksi. Esimerkiksi Korpun sukeltaessa pimeään ahtaaseen luolaan, pelottavan matkanteon hoitaa nukke, jonka liikekieli onnistutaan säilyttämään häkellyttävän samankaltaisena Wendelinin tulkinnan kanssa. On vangitsevaa seurata, miten näyttelijöiden yhteispeli luo nukkehahmojen liikekielen ja matkanteon tunnun moninaisissa maastoissa pienimpiä yksityiskohtia myöten.
Upeita ovat myös uljaat eläinhahmot, esimerkiksi Korpun ja Joonatanin hevoset Rimma ja Fjalar, kainalosauvaraajoillaan kirmaavat sudet tai vapauden puolesta liihottavat origamikyyhkyt. Niiden toteutus on raikkaan kekseliäs, kuin lasten leikeistä temmattu, ja luo mahdollisuuksia näyttäville koreografioille sekä liikekielestä syntyvälle huumorille. Kainalosauvoilla
Pyörivä lava geometrisine muotoineen ja koreografisine oivalluksineen tukee illuusiota matkanteosta, jota tarinassa on paljon. Eteen piirtyvät laaksot ja vuoristot, joilla kiidetään, laukataan ja kiipeillään. Mukana lavasteissa pyörii myös näytelmän ällistyttävä muusikko, Senni Valtonen, jonka soitinrepertuaari tuntuu loputtomalta: Valtonen soittaa esityksen aikana muun muassa konserttikanteletta, pianoa, avainviulua, kansanhuiluja, klarinettia, harmonikkaa, säkkipilliä ja 16-kielinen kannelta.
Muutakin kuin satua ja nostalgiaa
En muista, että Veljeni Leijonamieli olisi lapsena tuntunut pelottavalta lukukokemukselta. Kutkuttavan jännittävä se kyllä oli ja kiehtovalla tavalla hurja, mutta ei pelottava. Teatterisalissa istuessa huomasin kuitenkin yllättyväni siitä, miten paljon julmuutta ja väkivaltaa tarinaan sisältyi. Vaikka nukkejen käytöllä pehmennettiinkin tarinan hurjimpia kohtia, omille, herkille lapsilleni (4 ja 6v) katselukokemus olisi ollut vielä liian pelottava.
Esitystä suositellaankin yli 9-vuotiaille. Silti yleisön joukossa tuntui olevan paljon nuorempaakin väkeä. Kun lavalla suoritettiin teloituksia, vilkaisin epäröiden ympärilläni istuvia pikkukatsojia. Rautahermoiset juniorit eivät kuitenkaan olleet tapahtumista moksiskaan vaan tuntuivat ainoastaan nauttivan sadun imusta – lievätkö Lindgreninsä lukeneet?
Jos olinkin kuvitellut istuvani teatterinpenkkiin matkustaakseni taidokkaalle nostalgiamatkalle lapsuuteen, esityksen päätyttyä huomasin sen ravistelleen muutenkin. Mennyt kaksi ja puolituntinen oli ollut samaan aikaan jotain niin julmaa, koskettavaa ja kaunista! Vaikka Veljeni Leijonamieli on ”kuin satu, ja vähän myös kummitusjuttu” pitää myös johdantontosanojen loppukaneetti paikkansa: Yli 50 vuotta sitten kirjoitetussa tarinassa on jotakin hyvin tuttua ja ajankohtaista myös meidän aikaamme vasten peilaten.
”Kaikki on kuitenkin totta.”