Arvio: Veljeni Leijonamieli
Veljeni Leijonamieli – Rakastettu satu saa Helsingin kaupunginteatterissa arvoisensa kohtelun, josta löytyy luovuutta ja kekseliäisyyttä
Rakastettu satu Veljeni Leijonamieli nostaa esiin suuria teemoja kuolemanjälkeisestä elämästä epäitsekkyyteen. Olisitko sinä valmis kuolemaan jonkun toisen puolesta, entä kohtaamaan pelkosi mahdottoman edessä?
Yksi Astrid Lindgrenin rakastetuimmista ja koskettavimmista saduista, Veljeni Leijonamieli, käsittelee kuolemaa, veljesrakkautta, moraalia ja pelkojen voittamista tavalla, joka puhuttelee sukupolvia toisensa jälkeen. Siitä löytyy myös hevosia, lohikäärme ja taisteluita – miten otollinen ja toisaalta haastava aihe teatteriin! Lavalla usein nähty tarina on nyt päässyt Helsingin kaupunginteatterin suurelle näyttämölle.
10-vuotias Kaarle eli Korppu on vakavasti sairas ja sänkyyn sidottu. Hänen isoveljensä, hyväsydäminen Joonatan on paitsi menevä sähikäinen, myös Korpun idoli ja paras ystävä. Korpun silmissä veli on täydellinen, joten katsojat näkevät saman. Joonatan jaksaa piristää pikkuveljeään muun muassa tarinoilla Nangijalasta, ihmeellisestä maasta, minne kaikki päätyvät kuolemansa jälkeen.
Kun veljesten kotitalo syttyy tuleen, Joonatan pelastaa Korpun, mutta kuolee itse. Korppukaan ei enää elä kauaa, mutta hänen suurin toiveensa onkin kuolla ja päästä Nangijalaan veljensä luo. Näin myös tapahtuu, mutta pian selviää, että Nangijalassa on myös pimeä puoli. Osa siitä on julman valtiaan Tengilin hallitsema ja armeijan ja Katla-lohikäärmeen alistama. Veljekset ja muut kyläläiset aloittavat vastarinnan, jossa he kohtaavat petturin, vaarallisia taipaleita, urheutta ja kuolemaa.
Ohjaaja-koreografi Jakob Hödlund pitää yllä hyvää tempoa, eikä esitys jää hetkeksikään junnaamaan. Esiintyjissä on paljon nuorta virtaa, parilla konkarilla höystettynä. Pidin näyttelijäkaartin fyysisyydestä – lähes jatkuvassa liikkeessä olevat näyttelijät kiipeilevät lavasteiden päällä, juoksevat ja ratsastavat hauskasti rakennetuilla hevosilla. Pääkaksikko Alexander Wendelin (Korppu) ja Mikko Kauppila (Joonatan) ovat luontevan energisiä, ja koko ensemble väreilee hyvää energiaa. Pahikset ansaitsevat erityismaininnan huikeasta äänenkäytöstään, etenkin Elena Rekola Vederinä!
Helsingin kaupunginteatterissa tämän aikuisille sopivan lastennäytelmän toteutuksessa on panostettu upeasti molempien ryhmien miellyttämiseen. Siinä käytetty luovuus ja kekseliäät ratkaisut ihastuttavat omaperäisyydellään. Ensinnäkin pidin kovasti siitä, että näytelmän toteutuksessa hyödynnettiin nukkeja, isoja ja pieniä (nukkesuunnittelu Heini Maaranen). Niiltä onnistuu vaikkapa lentäminen! Nukkemuodossa pahiksista saa myös juuri sopivan – eikä liian – pelottavia. Valo- ja videosuunnittelun (William Iles ja Toni Haaranen) rooli on suuri, ja sillä luodaan vaikuttavasti esimerkiksi lohikäärmeen suomuja ja tulenlieskoja. Monipuolisesti käytetyt ja helposti siirreltävät geometriset osat muuttuvat puolestaan milloin taloksi, milloin tunneliksi tai villin kosken penkaksi (lavastus Vilma Mattila). Liike pysyy käynnissä myös puiden tanssissa, tanssijoiden luomissa tulenlieskoissa ja hurjassa koskessa.
Puvustus välittää hyvin hyvän ja pahan eron ja kekseliäästi värien kirkkaudella jopa sen, ketkä ovat alistettuja ja ketkä vielä vapaita (pukusuunnittelu Heidi Wikar). Komea susilauma ansaitsee myös maininnan (naamioinnin suunnittelu Milja Mensonen). Stefan Johanssonin musiikki kuljettaa esitystä hyvin, mutta laulut eivät ole erityisen mieleenpainuvia, vaikka näytelmään sopivatkin. Senni Valtosen monipuolinen musisointi pitää sen sijaan nostaa erikseen esiin. Esitys tapahtuu leirinuotioiden ja hevosten aikaan, joten konserttikantele on erinomainen tunnelmanluoja!
Korppu eli koko maanpäällisen elämänsä peläten, hapertuvan kehonsa vankina. Nangijalassa hänestä kuoriutuu vihdoin tavallinen poika veljensä tukemana. Kylmiltään seikkailusta toiseen joutuneen Korpun rohkaiseva viesti on, että asioita voi tehdä, vaikka pelottaa.
Lapsen silmin nähty seikkailu on suoraviivainen, ehkä jopa naiivi. Ennen kaikkea se kuitenkin koskettaa, lohduttaa ja liimaa penkkiin niin isot kuin pienetkin katsojat.
Näytelmässä on kuolemaa ja hurja lohikäärme, joten sitä suositellaan yli 9-vuotiaille.