Arvio: Veren häät
Tanssiarvio: Loistava, rankka ja raju Veren häät
Helsinki Dance Companyn ja Compañia Kaari & Roni Martinin Veren häät kaupunginteatterin studio Pasilassa on yksinkertaisesti veret seisauttava esitys.
Kaari Martinin (koreografia), Roni Martinin (musiikki) ja Atro Kahiluodon yhdessä luoma kokonaisuus perustuu Federico Garcia Lorcan elämään hänen kirjoittaessaan näytelmäänsä Veren häät. Puheena tai lauluina kuultavat tekstit ovat Garcia Lorcan, mutta esitys ei ole minkäänlainen versio näytelmästä.
Kyseessä on hurja ja kiihkeä, tuskaisa ja haavoittuva näyttämöelämys. Se on yhtä aikaa ronski ja ruman kaunis, mutta myös tyylikäs ja viimeistelty. Siinä ei ole sekuntiakaan tyhjäkäyntiä eikä se pyytele hetkeäkään anteeksi olemassaoloaan.
Ja vaikka en olekaan flamencon asiantuntija, väitän, että Veren häät on enemmän flamencoa kuin moni näkemäni perinteisempi lajin esitys. Tässä esityksessä on täysillä läsnä flamencon henki ja sydänveri.
Surrealistisissa kohtauksissa on muistumia ja yhtymäkohtia perinteisiin espanjalaisiin häihin jykevine pöytineen ja sitä ympäröivine tuoleineen. Toisaalta visuaaliset assosiaatiot voivat johtaa ajatukset myös Raamatun viimeiseen ehtoolliseen. Hahmoissa on vastahakoisia ja kuin teuraalle vietäviä morsiamia, mutta yhtä lailla nöyryytettyjä ja lihakoukkuun joutuvia nuorukaisia.
Yleensäkin esityksen tunnelmassa on roimasti enemmän kuin häivähdys ihmisen vertaamista lihakarjaan ja sodan rinnastamista teurastamoon. Riippuuhan näyttämön vasemmassa reunassa orkesterin yllä punaisista neonvaloputkista muotoiltu sianruhonosien kartta. Elämän ja kuoleman rinnakkaisuuteen ja läheisyyteen viittaavat myös Jukka Huitilan valot, joissa verenpunainen on voimakkaasti läsnä.
Myös paikasta toiseen raahustavien esiintyjien asut (Elina Kolehmainen) ja naamiointi (Hanna Piispanen) saavat ajattelemaan sotaa ja pakolaisuutta. Hippusen Dali-henkiset mustavalkoiset, repaleiset asut ja riutuneet olemukset verijälkineen ovat vahvan ja riipaisevan symbolisia.
Näissä häissä eivät varsinaisesti riemu ja ilo ole läsnä, mutta tunteiden voima ja syvyys kylläkin. Ne näkyvät koko esiintyjäjoukossa, mutta huippuunsa ne nousevat soolo-osuuksissa.
Koreografisesti esitys noudattaa flamencon perusteita jokaisen saadessa erilaisen ja oman roolinsa ja itsensä näköisen soolon. Niistä vimmaisin on esityksen päättänyt Justus Pienmunnen nuoren miehen lähes villiksi riehunnaksi kehittyvä soolo, jossa tärkeässä osassa on myös mustan flamencohameen kuivuneen veren värin vuori, johon tanssija lopulta kietoutuu.
Alkuosassa mieleen jää vahvasti myös Unto Nuoran lähes pelkästään lattiatasolla tapahtuva vanhemman miehen ahdistunut soolo-osuus. Aino Sepon puhelauluna toteutettu soolo on lyhyt, mutta sen tyly hätä äidittömästä lapsesta koskettava.
Kukaan Veren häiden tanssijoista ei ole flamencospesialisti, mutta se ei teoksessa ja koreografiassa ole olennaista. Tärkeämpää on flamencon henki ja sen jokainen kahdeksasta esiintyjästä tavoittaa sataprosenttisesti. Liikekieli on hyvin fyysistä ja rujoa. Flamenco on läsnä ennen kaikkea käsien käytössä ja eleissä, mutta myös jalkojen rytmissä.
Esityksen musiikista, niin sävellyksistä kuin perinteisten kappaleiden sovituksista vastaa Roni Martin. Musiikista kuulee ja esityksestä näkee, että se ja koreografia ovat syntyneet hyvin tiiviissä yhteistyössä ja toisiaan ruokkien kuten flamencoperinteeseen kuuluu. Orkesterista puolestaan säteilee tiivis yhteistyö. Victor Carrasco, Sanna Salmenkallio, Juan Antonio Suárez ”Cano” ja Roni Martin ovat unelmatiimi, joka ei voisi paremmin pelata yhteen.
Veren häät on rankka ja raju teos, joka istuu nykyiseen maailmantilanteeseen lähes itsestään selvästi. Se ei tyrkytä itseään, mutta ei jätä rauhaankaan. Ja se on mielestäni yksi parhaista kummankaan ryhmän tekemistä esityksistä.