Arvio: Veren häät
Veren häät herättää henkiin Federico García Lorcan perinnön ja osoittaa, miten flamenco taipuu moneksi
Yleisön könytessä saliin lavan vasempaan laitaan valmiiksi kotiutunut flamencobändi täyttää jo tilaa hypnoottisilla rytmeillään. Näyttämön takaseinää verenpunaiseksi värjäävien verhojen edessä roikkuu lihakoukku, jonka alla makaa alaston mies. Leveän näyttämön toisessa reunassa odottaa leivätön ja juomaton pitopöytä.
Tällaisellä näyttämökuvalla alkaa Studio Pasilaan rakennettu Veren häät. Federico García Lorcan (1898–1936) samannimiseen näytelmään ja elämään pohjautuvan teoksen ovat yhdessä ohjanneet ja dramatisoineet koreografi Kaari Martin, muusikko Roni Martin ja teatteriohjaaja Atro Kahiluoto. Sen tanssijat tulevat Helsingin kaupunginteatterin omasta Helsinki Dance Companysta.
Esityksen ensimmäisessä joukkokohtauksessa koko näyttämöväki muusikkoja lukuunottamatta hiipii butomaisen hidastetussa liikkeessä lavan poikki pöydän ääreen odottamaan häämenojen alkua. Ryhmän repaleiset, sukupuolettomat ja veren tahrimat vaatteet voi tulkita ilmentävän yhtä hyvin niin Lorcan näytelmän keskinäisen vihanpidon rampauttamien juhlavieraiden kuin Lorcan omankin hengen vieneen Espanjan sisällissodan uhrien kohtaloita.
Intensiiviset ja flamencon tyylilajista eri suuntiin laajenevat tanssisoolot esitetään vuoron perään kuin kalevalaisessa nuotiopiirissä tai tupailtamissa hiukan samaan henkeen kuin Kahiluodon viime vuoden Kansallisteatteriin ohjaamassa Pentti Linkola – kaltaisemme? -näytelmässä.
Ekspressiivisissä sooloissa voi nähdä Lorcan näytelmän henkilöitä, kuten intohimoaan vaihtelevalla menestyksellä tukahduttavan morsiamen ja hänestä mustasukkaisesti kilpailevat rakastajat. Silti niiden pohjimmainen idea liittyy laajemmin elämän perustragedioiden ilmentämiseen.
Koko esityksen ajan Roni Martin soittaa pianoa korkokenkä hiuksissaan ja usein kuin yksinkertaisempaa lyömäsoitinta. Yhdessä Juan Antonio Suárezin tarkan kitaroinnin kanssa siitä syntyy ilmeikäs peruspoljento, jonka päälle laulaja Victor Carrasco ja viiksillä varustautunut viulisti Sanna Salmenkallio rakentavat sielun pohjia raapivia viiltojaan. Vaikka esityksessä kuullaan Lorcan lyriikkaa lausuttuna ja laulujen muodossa, koko esiintyjäjoukon kehollisen läsnäolon, symbolisesti latautuneen näyttämökuvan ja kokonaisvaltaisen musiikin voima tuntuu syövän sanoilta sijan melkein tyystin.
Lihakoukkuun ripustautuvan hahmon voi nähdä surrealistisena viitteenä yhtä hyvin Lorcan näytelmän tragediaan kuin kirjailijan omaan kohtaloon. Justus Pienmunnen esittämässä viimeisessä soolossa elämän tragedia hiipii likelle yhtä paljon hiljaisuuden kuin musiikin säestämänä. Se on kuin haiku, joka kertoo miten runoilijalle kuoleminen ei ole spektaakkeli, vaan jotain joka päätyy hiljaiseen huokaukseen.
Veren häiden primus motorina toimiva Compañía Kaari & Roni Martin on kunnostautunut jo pitempään flamencon sovittamisessa eri taidetyyleihin, kulttuurivaikutteisiin ja esiintyjäryhmiin. Porttiteatterin vapautuneiden vankien kanssa toissa vuonna tehty La Familia oli teatterikautensa vaikuttavimpia esityksiä, joka sai ansaitusti viime vuonna jatkoa & Espoon teatterissa.
Sekä Veren häät ja La Familia osoittavat, miten osaavissa käsissä flamenco istuu hyvin myös suomalaisen mielenmaiseman avaamiseen. Rinnakkain asetettuna näissä teoksissa on se ero, että siinä missä edelliseen Helsinki Dance Companyn huipputanssijoiden ammattitaito tuo annoksen kliinistä virtuositeettia, Porttiteatterin amatöörien läsnäolossa kukoisti vahvemmin yhteisöllinen arjen roso.