Ella Mettänen punalesken roolistaan: ”Äidin tarina on riipaiseva kokemus.”
Kun Suomen sisällissota vuonna 1918 päättyi, alkoi monilla punaleskillä uudenlainen selviytymistaistelu. Traumatisoituneet naiset joutuivat kamppailemaan pitääkseen perheensä koossa ja lapset hengissä.
Näyttelijä Ella Mettänen (s. 1989) esittää Punaorvoissa punaleskeä ja neljän lapsen äitiä, joka on masentunut, avuton ja kyvytön huolehtimaan omista lapsistaan. Mettänen pystyi uimaan rooliin sisään äidin tunteman syyllisyyden kautta.
”Äidin tarina on riipaiseva kokemus, vaikka en ole äiti. Tietämättä äitiydestä mitään siinä on jotain niin koskettavaa ja sydäntäsärkevää, että äiti voi kokea niin hirvittävää syyllisyyttä lastensa kärsimyksestä”, Mettänen kertoo.
Monien äitien tilanne oli sodan jälkeen niin vaikea, etteivät he kyenneet hoitamaan lapsiaan. Punaorpoja lähetettiin sijaiskoteihin Pohjanmaalle ja Etelä-Savoon, sillä maaseutu nähtiin henkisesti terveellisemänä kasvuympäristönä. Huolena oli myös se, että köyhissä kodeissa lapset eläisivät sosialismin ja katkeruuden sävyttämässä ilmapiirissä.
Operaatio Pohjanmaan tarkoitusperä oli hyvä, mutta se aiheutti valtavaa häpeää ja syyllisyyttä. Mettänen kertoo tuntevansa joka päivä empatiaa näytelmän henkilöitä kohtaan.
”Tarina on äärimmäisen liikuttava. Kaikki tekstit eivät ole samalla tavalla koskettavia, että kokisi isoja, aitoja tunteita ”, Mettänen selittää. Toukokuisissa lukuharjoituksissa Zoomissa hän purskahti itkuun lukiessaan erästä loppupuolen kohtausta, vaikka osa työryhmästä oli siinä vaiheessa vielä vieras.
Paluu tutulle näyttämölle
Ohjaaja Lauri Maijalan kanssa Mettänen sen sijaan on tehnyt töitä aiemminkin. Mettänen näytteli 13-vuotiasta teinityttöä Riistapolussa, joka on Maijalan edellinen ohjaus Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä. Myös osa näytelmän vierailijoista oli Mettäselle entuudestaan tuttuja.
”Kun ei tarvinnut tunnustella taloa tai täysin uutta työryhmää, pääsi sukeltamaan suoraan tekemiseen”, Mettänen kertoo ja myöntää olleensa rohkeampi käymään keskustelua omasta roolistaan.
”Olen ollut tarkka siitä, miten haluan roolini näytellä. Yhteisymmärrys on tapahtunut enemmän keskustelun kautta kuin aiemmin”, Mettänen selventää. Hänellä ei ole tapana miettiä rooliaan ennen harjoituksia, jotta näytelmä olisi yhteinen luova prosessi, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Liika etukäteen miettiminen tuntuu huonolla tavalla lukitsevalta.
”Lauri on aika hauska ja vapautunut niin, että se vapauttaa kaikkia muita ja siitä tulee kaikkien teos. Harjoituksissa on tosi helppo olla”, Mettänen kuvailee.
Teatterin tekemisessä Mettästä viehättää erityisesti ruumiillisuus ja se, että ollaan itse kokonaisuutena luomassa taideteosta. Teatteri tuntuu fyysisesti erilaiselta ja enemmän elämältä. Lavalla on parhaimmillaan kokonaisvaltaisesti läsnä.
”Työssä parasta on ihmisten kanssa yhdessä tekeminen ja kokeminen sekä valtava yhteenkuuluvuuden tunteesta työn keskellä. Teatterissa ollaan kirjaimellisesti kiinni toisen ihossa, jolloin yhteenkuuluvuus muotoutuu ihan eri tavalla”, Mettänen summaa.
Punaorpojen kohtalo liikuttaa
Tiiviin ja intensiivisen harjoittelukauden ja koskettavan aiheen takia Mettänen on miettinyt rooliaan poikkeuksellisen paljon myös vapaa-ajalla. ”Ollaan harjoiteltu tietynlaisella kiihkeydellä, mikä vaikuttaa siihen, että on saanut ihan eri tavalla palautella mieltä ja kroppaa kuin yleensä”, Mettänen kertoo.
Punaorpojen kohtalo ei ollut Mettäselle entuudestaan tuttu aihe, vaikka sisällissodasta on tullut luettua paljon. Mettäsen mukaan sekä tekijöiden että katsojien on hyvä tuntea ja ymmärtää tausta, jota vasten fiktiivinen teos ja tunnetason tarina tehdään.
”Yksi osa sisällissodan traumaa on ollut se, että lapsia on viety perheistään osittain ilman leskiäitien suostumusta. Sodan jälkilöylyissä on tapahtunut hirvittäviä asioita, kun on ollut hätä ja ihmisiä on kuollut nälkään ja aliravitsemukseen”, Mettänen pohtii.
Punaorvoissa äidiltä viedään pois nuorimmat lapset, minkä jälkeen hän jää vanhimman lapsensa kanssa kaksin. Vaikka lasten joutuminen sijaiskohtiin on murheellista, ei näytelmä ole läpeensä lohduton. Äärimmäinen paha tuo esiin myös äärimmäistä hyvää.
”Mukana on paljon rakkautta ja huolenpitoa, ja loppu saattaa olla katarttinen. Varsinkin nyt kun tämä on ollut outoa aikaa, niin luulen ja toivon, että tällä esityksellä on potentiaalia luoda puhdistava olo. Toivon, että kotiin lähdetään toiveikkaana.”
Teksti Ida Henritius