Isoja kysymyksiä ja inhimillistä olemista – haastattelussa ohjaaja Johanna Freundlich
”Mahtava teksti, hienot roolihenkilöt, ihanat ristiriidat”, ohjaaja Johanna Freundlich ajatteli luettuaan ensimmäisen kerran Lucy Kirkwoodin Lapset. Näytelmä kolahti heti.
Freundlich pitää ensilukukokemusta tärkeänä, koska silloin on samassa asemassa kuin yleisö. ”Teksti veti mukaansa ja onnistui yllättämään. En olisi arvannut, mitä tulee seuraavaksi”, Freundlich sanoo.
Lapset kertoo eläkepäiviään viettävästä ydininsinööripariskunnasta, Hazelista ja Robinista. Pariskunta on muuttanut suuren onnettomuuden jälkeen omasta talostaan pieneen merenrantamökkiin, jonne nuoruudenystävä ja -kollega Rose saapuu odottamatta vierailulle.
Aluksi vaihdetaan kuulumisia ja keskustellaan siitä, mihin elämä on kuluneiden vuosikymmenten aikana kuljettanut. Pian pinnan alla alkavat kyteä vanhat jännitteet. Herää kysymys, mitä Rose tapaamiselta oikein haluaa.
”Nerokasta tekstissä on, että pitkään luullaan, että on yhdenlaisesta asiasta kyse. Tässä on hienosti kudottu yhteen ihmissuhdetaso ja laajempi asia”, Freundlich sanoo.
Isoja kysymyksiä ja inhimillistä olemista
Vaikka roolihenkilöt ovat eläkeikäisiä, ei näytelmä käsittele vanhenemista vaan ylipäätään elämää kaikkineen. Freundlichin mukaan vuonna 1983 syntynyt Kirkwood käsittelee roolihenkilöitä sisältä käsin suurella ymmärryksellä ja sydämellä.
”Se on erityislaatuista ja mahtavaa tässä maailmassa, missä helposti katsotaan ihmistä ikänumeron kautta. Toivoisin enemmän yhteisöllisyyttä yli ikärajojen”, Freundlich kertoo.
Ehkä tällainen yhteisöllisyys saisi ihmiset miettimään omien valintojen ja tekojen seurauksia laajemmalla aikaperspektiivillä. Näytelmän nimi Lapset viittaakin kysymykseen, mitä kukin sukupolvi jättää jälkeensä.
Ymmärrettävästi kaikki toivovat turvallista elämää, mutta milloin turvallisuushakuisuus tarkoittaa sitä, että työntää pään pensaaseen eikä uskalla elää? Mikä on turvallisuuden suhde elämän mielekkyyteen?
Kaikki roolihenkilöt ovat kokeneet kolhuja ja joutuneet monenlaiseen pyöritykseen. Erilaiset kokemukset, ajattelutavat ja asenteet aiheuttavat yhteentörmäyksiä. Siksi nimen Lapset voi myös ajatella liittyvän roolihenkilöiden lapsenomaiseen ja kipakkaan käytökseen.
”He eivät raatele toisiaan hengiltä mutta eivät päästä helpolla. Jutut ovat supliikkeja, niissä on ironiaa, sanailua ja naljailua.”
Lapset on älykäs, laaja ja yleismaailmallinen näytelmä, joka sisältää isoja kysymyksiä mutta helposti lähestyttävää inhimillistä olemista. ”Jos tulee painavaa asiaa ilman huumorin häivää, itse ainakin saatan uuvahtaa katsojana heti kättelyssä”, Freundlich sanoo.
Banaalia todellisuutta syvemmällä
Freundlich ohjasi ensimmäisen näytelmän yhdeksännellä luokalla äidinkielen opettajan kannustamana. Myöhemmin Freundlichia on huvittanut, että näytelmän teemat olivat niin samankaltaisia kuin hänen nykyisissä ohjauksissaan.
Freundlich pitää suurista tarinoista. Ne näyttävät asioita, joita ei näe paljaalla silmällä ilman että tiiraa tarkemmin. Freundlichista teatterilla on kyky jäsentää kaoottista maailmaa ja porautua syvemmälle kuin mihin banaalissa todellisuudessamme pääsemme.
”Teatteri tekee maailmaa ymmärrettävämmäksi, siedettävämmäksi ja kauniimmaksi. Vaikka ei sen tarvitse olla ihanaa ja sievää, vaan voi olla raadollista.”
Uuden produktion aloittaminen on aina yhtä jännittävää riippumatta siitä, miten paljon kilometrejä on takana. Koskaan ei voi ennakoida, millaiseksi tekemisen kemia muodostuu.
”Ihana päästä näkemään, millaisilla pyörteillä kolmen tango toimii. Näin intiimissä porukassa en halua liikaa lukita etukäteen.”
Taustatyö on silti tehtävä huolella, jotta harjoitusten alkaessa näytelmän maailman tuntee kunnolla. Freundlichilla on tapana möyhiä näytelmän maailmaa perusteellisesti ja lukea teemoihin liittyviä lehtiartikkeleita. Lapsissa hän on esimerkiksi tutkinut, millä eri tavoin ihmiset viettävät eläkepäiviään ja millaisia valintoja eläkkeellä voi tehdä.
Materiaalia täytyy olla paljon, samoin kuin tapaamisia suunnittelijoiden kanssa. Etukäteen pitää tietää, mihin lopputulemaan ja tunnelmaan haluaa tähdätä. Se, miten sinne päästään, selviää vasta harjoituksissa.
”Täytyy mennä kohti jotain, mikä tuntuu oikealta ja lähteä kasvattamaan sitä. Vähän kuin hedelmät kypsyy puussa, niin jossain vaiheessa tulee hetki, jolloin tietää, että on valmis.”
Teksti: Ida Henritius