”Kertomus alkoi horjahdella komedian suuntaan”
Miksi pöyhiä mennyttä? Kuten espanjalainen filosofi Ortega y Gasset meitä muistuttaa, menneisyys on luonteeltaan revenantti: se palaa, toistuu, uusiutuu. Jos sen heittää ovesta, se palaa ilman muuta takaisin. Jos sen haluaa voittaa sitä ei pidä sivuuttaa, vaan kaiken aikaa pitää silmällä, jolloin sitä voi väistää.
Eurooppa tuntuu tätä nykyä pullistelevan niitä, jotka halusta sulkevat silmänsä menneisyyden tietyiltä liikkeiltä, joiden uhka ei totisesti ole näihin päiviin mennessä haalistunut. Ja toisin kuin EU, joka tunnustaa historiansa ristiriidat mutta pyrkii ymmärtämään niiden syyt, populistiset puolueet kautta Euroopan ratsastavat uuteen uljaaseen maailmaansa lipuin, joissa alkaa erottua tuttuja tunnuksia – sirppejä, vasaroita ja hakaristejä. Sillä mihin muuhun kuin totalitarismiin verrata niitä toimia, joilla muun muassa Unkarissa, Puolassa tai Venäjällä poljetaan kansalaisoikeuksia.
Suomi nojautui Saksaan kansalaissodassa ja myönsi sen jälkeen tukijalleen erioikeudet puuttua maan sisäisiin asioihin. Pari vuosikymmentä myöhemmin Suomi sitoi kohtalonsa Saksan menestykseen ja ryhtyi valloitussotaan itänaapuria vastaan. Neuvostoliitto puolestaan painosti Suomea noottikriisin avulla vuonna 1961 ja sekaantui poliittiseen elämäämme tavalla, joka osin mitätöi oman päätösvaltamme. Näitä ajanjaksoja on käsitelty Helsingin Kaupunginteatterin tuotannoissa Mannerheim ja saksalainen suudelma ja Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu.
Uusi näytelmäni Stalinin suloinen ruoska jatkaa teemaa ja avaa jatkosodan jälkeistä aikaa, ”vaaran vuosia”, kuten niitä on kutsuttu, mutta tekee sen Neuvostoliiton näkökulmasta. Tapahtumat sijoittuvat hotelli Torniin, johon Neuvostoliiton valvontakomissio asettui.
Näytelmän päähenkilö on kenraalieversti Andrei Zdanov, Stalinin luotettu ja raudanlujaksi tiedetty mies, joka tuli johtamaan komission toimia. Aiheesta on kirjoitettu suomalaisten näkökulmasta varsin kattavasti, mutta ei juuri siitä, miten neuvostoliittolaiset elivät tai kokivat komennuksensa entisessä vihollismaassa.
Tämän näytelmän erityishaaste on se, että Neuvostoliitto oli puheen ja kirjoitetun sanan suhteen korkean kontekstin maa, sanojen merkitys riippui asiayhteydestä. Koska totuutta ei vainoharhaisuuden ja valehtelun maailmassa voinut sanoa, piti tietää sanojen piilomerkitys. Kun mustaa väitettiin valkoiseksi ja väritettiin ontolla puoluejargonilla, saatiin liturgiaa, joka suorastaan huusi irvailijoita ja koiranleukoja käymään kiinni. Ne, jotka uskalsivat, olivat vaarassa joutua leireille.
Teatteri tunnustaa maailman kompleksisuuden juuri siinä, ettei se tarjoa vain yhtä oikeaa käsitystä vaan houkuttaa tekemään tulkintoja ja pohtimaan tulkintojen perusteita. Tämä edellyttää, että näytelmäkirjailija tekee esivalinnan, rajauksen. On valittava näkökulma, päähenkilö, aikajana, jossa toimitaan, ja tyylilaji, jossa kaikki edellä mainittu saa parhaan muotonsa. Ja koska muuttujia on useita, mahdollisuuksia kasata kokonaisuus on lukemattomia. Viime kädessä on luotettava intuitioon, siihen että tarina alkaa johdattaa kirjoittajaa ja nostaa esiin tuntoja ja ajatuksia, jotka vain fiktion rajattomuudessa elävät henkilöt voivat ilmaista.
Varsin pian huomasin, että tällä kertaa intuitio alkoi tuottaa ironista etäisyyttä näihin Stalinin luottomiehiin ja käskyläisiin. Mustahkoa huumoria, lämmintä ja makoisaa kuin venäläinen leipäkalja, jonka voimalla kertomus alkoi horjahdella komedian suuntaan.
Kun raivasin työhuonettani ja kannoin näytelmieni taustaksi haalittuja kirjoja autoon, ajattelin muovikassit kourassa, että historian paino voi tuntua näinkin. Jokaisen kirjan olin avannut löytöretkeilijän innolla, ja jokainen sysäsi tekstiä osaltaan eteenpäin. Eikä yksikään niistä heittänyt menneisyyden uhkaa ovesta ulos, vaan teki sen enemmän käsitettäväksi ja hallittavaksi.”
Kari Heiskanen