Kun menneisyys ei jätä rauhaan
Huvilakaupungin hienossa talossa järjestetään juhlat, joissa neljä teini-ikäistä poikaa syyllistyy julmaan väkivallantekoon.
Vuosia myöhemmin 26-vuotias Gusten Grippe saa kuulla, että hänen vanha kaverinsa on tekemässä elokuvaa heidän nuoruudestaan, niistä kauan sitten järjestetyistä juhlista ja siellä tapahtuneesta rikoksesta.
Gusten – yksi rikoksen tekijöistä – joutuu palaamaan muistoissaan takaisin nuoruuteen ja idylliseen Huvilakaupunkiin.
Pipsa Longan näytelmäsovituksessa Gusten toimii kertojana, ja painopiste on hänen tarinassaan ja nuoruuden tapahtumissa. Keskeinen ratkaisu on se, että Gustenin hahmo on jaettu kahtia: nuorta ja aikuista Gustenia näyttelevät eri ihmiset.
”Näytelmä on rakennettu muistojen logiikalla, ja ratkaisut ovat ilmavan lyyrisiä. Olin häkeltynyt siitä, miten hienosti tämä on dramatisoitu”, ohjaaja Riikka Oksanen kertoo.
Näyttämöllä voi olla yhtä aikaa kaksi eri todellisuuden tasoa ja vanhempi Gusten voi käydä nuoremman itsensä kanssa dialogia siitä, mitä aikanaan tapahtui ja mikä oma vastuu tapahtumista on.
Näytelmä perustuu Monika Fagerholmin vuonna 2019 julkaistuun romaaniin Vem dödade bambi?. Se voitti Pohjoismaisen neuvoston kirjallisuuspalkinnon ja oli Finlandia-ehdokkaana.
Kauneutta ja keveyttä synkkyyden rinnalle
Oksanen kertoo, että runollisen kauniilla kerronnalla ja kielellä on ollut iso vaikutus siihen, millainen näytelmän tyylilaji on. ”Tässä tulee olemaan paljon abstrakteja ratkaisuja, jotka ovat enemmän kuvia kuin tilanteita ihmisten välillä.”
Koska näytelmässä käsitellään vaikeita asioita, joille ei välttämättä edes löydy sanoja, tulee Justus Pienmunnen koreografia olemaan tärkeässä roolissa.
”Ihmiskehot näyttämöllä tuntuvat merkittäviltä asioilta suhteessa aiheeseen, koska väkivallanteko liittyy fyysisen koskemattomuuden loukkaamiseen”, Oksanen sanoo.
Näytelmästä ei kuitenkaan tehdä väkivaltaista tai kovin realistista. ”Ihmisen mielikuvitus tuottaa niin voimakkaita kuvia, ettei tuollaisia asioita tarvitse näyttää”, Oksanen perustelee.
”Aihe on synkkä, eikä tapahtumien kauheutta ole syytä keventää, mutta katsojan ei tarvitse pelätä, että väkivaltaisella tapahtumalla tarkoitushakuisesti mässäiltäisiin. Vastapainona visuaalisuudessa ja äänimaailmassa pyritään hakemaan kauneutta ja keveyttä”, hän jatkaa.
Moraalisten kysymysten äärellä
Näytelmässä Huvilakaupungin yhteisö sivuuttaa uhrin ja keskittyy syyllisiin, jotka ovat varakkaiden perheiden poikia. Koko asia haluttaisiin lakaista maton alle, jotta voitaisiin jatkaa eteenpäin.
”Siinä, miten väkivallantekoa yhteisössä käsitellään ja miten tuomiot jaetaan, ei ole mitään oikeudenmukaista. Hyväosaiset pojat pääsevät kuin koira veräjästä, mikä nostaa pintaan isoja moraalisia kysymyksiä”, Oksanen sanoo.
Kuka tappoi bambin? herättää esimerkiksi miettimään, kenen kokemukset ja kärsimys on tapana nostaa esiin, kun tapahtuu jotain hirveää. Kuka saa vaieta ja kenen pitäisi saada äänensä kuuluviin?
Eriarvoisuuden teeman myötä esitys laajenee tästä yksittäisestä tragediasta käsittelemään laajemmin yhteiskunnan rakenteita. ”Se käsittelee niitä rakenteita, jotka ovat olemassa meidän todellisuudessa ja joita voimme myös halutessamme muuttaa oikeudenmukaisemmiksi”, Oksanen sanoo.
Näytelmässä Oksasta puhuttelee myös se, että se saa tuntemaan sääliä ja empatiaa sellaisia hahmoja kohtaan, joita kohtaan ei pitäisi tuntea empatiaa. ”Esitys kysyy koko ajan, onko katsojana syytä antaa armoa vai pitäisikö olla täysin armoton ja onko pahojen tekojen jälkeen oikeus jatkaa elämää”, Oksanen sanoo.
Oksasen mielestä teatteri on parhaimmillaan silloin, kun esitys ei tarjoa selkeää väitettä, eikä asioita typistetä vain hyväksi ja pahaksi tai oikeaksi ja vääräksi. Sellaiset esitykset haastavat omaa ajattelua ja jäävät pyörimään mieleen pitkäksi aikaa.
”Tässä ajassa, jossa on paljon mustavalkoisia maailmankuvallisia asetelmia, on kiinnostavaa tehdä teatteria, joka ei anna yksinkertaisia vastauksia vaan pakottaa kohtaamaan oman moraalin.”
Teksti Ida Henritius.