Lohdullinen kuvaus kesästä, joka saattaa olla viimeinen
Norman ja Ethel viettävät kesää Kultalammen kesähuvilalla. Kaikki on päällisin puolin kuten ennenkin, mutta Norman ei ole entisensä. Muisti katkeilee, jokin peruuttamaton muutos on alkanut.
Kesää saapuvat viettämään myös tytär Chelsea uuden miehensä ja tämän pojan kanssa. Norman tuntee olevansa heikoilla, eikä arkaile aiheuttaa kiusallisia tilanteita tai nolata muita. Henkilöiden on usein vaikea löytää todellista yhteyttä toisiinsa.
”Kriisiytynyt kesänvietto, joka on kuitenkin kuvattu lämpimin sävyin”, kiteyttää ohjaaja Tuomo Aitta.
Vuonna 1979 kirjoitettu Kultalampi oli 28-vuotiaan Ernest Thompsonin esikoisnäytelmä. Näytelmän pohjalta tehty elokuva voitti parhaan sovitetun käsikirjoituksen Oscarin lisäksi kaksi muuta Oscar-palkintoa, kolme Golden Globea sekä Bafta-palkinnon.
”Elokuva on melko romanttinen, kun taas näytelmässä korostuvat myös raskaammat aiheet, jotka liittyvät luopumiseen ja vanhenemiseen”, Aitta sanoo.
Pakotonta draamaa
Käsikirjoituksen luettuaan Aitta oli hämmentynyt siitä, miten ilmavasti kirjoitettua draamaa näytelmä on. ”Se on luonnonlahjakkuuden kirjoittama juttu, hän ei varmaankaan ole käynyt perinteisen draaman kirjoittamiseen keskittyvillä luennoilla. Se on jännästi sellainen epänäytelmä”, Aitta kuvaa.
Usein näytelmissä mennään kohti äärimmilleen kiihtyviä konflikteja, jotka kääntävät hetkessä asetelmat päälaelleen. Kultalammessa sen sijaan on tilanteita, joissa joku henkilö kyllä haluaisi aloittaa välienselvittelyn, mutta riitatilanteet väistetään, kun joku ei haluakaan avautua, tai toinen yksinkertaisesti kieltäytyy haasteesta.
”Siinä ehkä menetetään jokin draamallinen teho, mutta voitetaan se, että se muistuttaa paljon enemmän tavallista elämää kuin mitä monet näytelmät”, Aitta sanoo.
Aitan mielestä näytelmän etu on tietynlainen keveys, joka tulee pakottomasta ja luonnollisesti etenevästä dialogista: ”Se on arkista, hauskaa ja sattumanvaraista. Henkilöillä on huumoria ja lämpöä kaikkien vaikeuksienkin keskellä.”
Suomalaiselle katsojalle mökkiarki on helposti tunnistettavaa. ”Usein amerikkalaisissa näytelmissä on jokin kulttuurinen etäisyys, jota joutuu pohtimaan, mutta tässä sellaista ei ole. Me tiedetään, miten mökillä, luonnon keskellä ollaan.”
Yhdessä ja erikseen
Norman manifestoi pitkin näytelmää sitä, että kesä saattaa olla hänelle viimeinen. Tilanteen avoin käsitteleminen vaimon kanssa on kuitenkin mahdotonta ja oman avuttomuuden paljastaminen liian pelottavaa. Tuollaisessa tilanteessa kokee helposti asemansa uhatuksi.
Useissa kohtauksissa henkilöt sitten haahuilevat itsekseen mökissä ja ovat hämmentyneitä muutosten edessä. Norman esimerkiksi keskittyy lukemaan sanomalehden työpaikkailmoituksia, eikä suostu poistumaan sisätiloista.
Ethel taas laulaa ja juttelee puunukelle, joka on kulkenut hänen mukanaan lapsuudesta saakka. Laulaessaan Ethel käy jotenkin läpi sitä, että jokin aikakausi elämässä alkaa olla ohi ja mahdollisesti pohtii, onko hän tehnyt elämässään sittenkään oikeita valintoja.
Tässä mielessä näytelmä kuvaa sitä, miten erillisiä ihmiset lopulta ovat, vaikka takana olisi pitkä parisuhde, siis syvä rakkaus ja yhdessä elettyjä vuosikymmeniä. ”Heillä on kuitenkin Kultalampi, se maisema ja kuikat, joita katsellessa he unohtavat oman erillisyytensä ja kokevat yhdessä kauneutta ja hienoja hetkiä”, Aitta huomauttaa.
Aittaa alkoi kiinnostaa tällaiset hetket, joissa etäisyydet ja jännitteet henkilöiden välillä katoavat. Kun esimerkiksi nauretaan hervottomasti tyhmille jutuille tai tanssitaan ja lauletaan yhdessä tuttua leirilaulua. ”Siinä on jotain hienoa, kun ihmiset yhtäkkiä kykenevätkin olemaan lähellä toisiaan”, Aitta sanoo.
Hän korostaa, ettei tästä näytelmästä puhuttaessa saa synkistellä liikaa: ”Tämä on loppujen lopuksi lohdullinen näytelmä, jossa ihmiset kykenevät tekemään sen ihmeen, että jakavat ja keventävät toistensa suruja.”