Näytelmäkirjailijan sana
Minun nimeni on Ari-Pekka Lahti, olen tämän näytelmän kirjoittaja. Siviilipalvelusmies.
Minä en tiedä sodasta mitään. Tai tiedän sen, että isoisäni oli talvisodassa hevosmiehenä. Muistan sen ainoan kerran, kun hän sodasta kertoi, olin silloin 6-vuotias. Isäni siitä häneltä kysyi. Hän kysyi, että millaista siellä sodassa oli, että mitä sinä siellä teit. Isoisä vastasi olleensa hevosmies. Mahtoi olla helppo homma, isäni vastasi. Tuli hiljaista, sitten isoisä sanoi: ”Kun hakee kavereiden jäätyneitä ruumiita linjojen välistä, voi tulla milloin tahansa luoti päähän. Ei ollut helppoa.” Enempää sodasta ei puhuttu. Ei koskaan.
Samuli Aleksi Lysander oli ammattisotilas. Hän sai koulutuksen sotimiseen 18-vuotiaana. Sen jälkeen hän palveli vuoristojääkärinä useissa kriisipesäkkeissä Afganistanista Afrikkaan, kunnes menehtyi vapaaehtoissotilaana Ukrainassa lähellä vuodenvaihdetta vuonna 2024.
Kirjailija Tuomas Kyrö kirjoitti hänestä kirjan faktatietoon perustuen. Kyrö kävi haastattelemassa Lysanderia Kiovassa Ukrainassa sodan aikana. Kirja oli Tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana, ja nosti Aleksi Lysanderin nimen koko kansan tietoisuuteen.
Aleksin tarinan pohjalta päätettiin tehdä teatteriesitys. Minä sain tehtäväkseni tuon esityksen dramaturgian kokoamisen. Luin Kyrön kirjaa ja tutustuin sen kautta ihmiseen, jota en ollut koskaan tavannut. Lisäksi tutustuin sotilaan ammattiin, ja kohtasin itsensä Aleksin monta kertaa. Viimeisen kerran keskustelin hänen kanssaan Aleksin ollessa Ukrainassa syksyllä 2024. Aleksilla ei ollut rahaa, hän soitti ja sanoi olevansa pulassa. Keräsin kolehdin kavereiltani, ja lähetin hänelle Western Unionin kautta 800 euroa, jotta hän sai kypärän ja joitain tärkeitä varusteita ennen taisteluun lähtemistä.
Olen viimeisen puolentoista vuoden aikana kysynyt itseltäni useita kertoja, millä oikeudella minä hänen tarinaansa näyttämölle kirjoitan. Millä oikeudella minä yritän mennä hänen nahkoihinsa, vaikka hyvin ymmärrän, ettei pinnan alle pääse kukaan toinen ihminen. Tai pääsee, mutta todellisuus on aina jotain muuta kuin se, mitä joku jossain kirjailijan kammiossa kuvittelee.
Tuomas Kyrö perusti kirjansa dokumentaatioon, runsaaseen itse toimittamaansa haastattelumateriaaliin. Niin minäkin ajattelin tehdä, ja teinkin, mutta muutin osittain mieltäni keskusteltuani Aleksi Lysanderin kanssa. Olin ollut kuuntelemassa Aleksin ja hänen ystävänsä Juha Kreusin pitämän nelituntisen luennon: Mitä sota on, ja mitä se yksilölle tekee? Mikä on sodan todellinen hinta? Aleksi oli pyytänyt minua luennolle tapansa mukaisesti pilke silmäkulmassa: ”Tule paikalle, niin saatat hoksata jotain näistä hommista”, hän oli sanonut. ”No, hoksasinko?”, hän kysyi luennon jälkeen. En kyennyt puhumaan, olin niin järkyttynyt luennon sisältämästä materiaalista. Tai en pelkästään materiaalista vaan ehkä enemmän siitä, kun sodan inhimillinen kokemus tuli lähelle niiden ihmisten kertomana, jotka sodan olivat kokeneet.
Tuntui, että sodan verho olisi työnnetty sivuun. Tuhannet näkemäni sotaelokuvat, lukemani sotakirjat väistyivät ja minua katsoi suoraan silmiin ihminen, joka oli itse kokenut sodan.
Kerroin tämän Aleksille ja kysyin häneltä, mitenhän ihmeessä minä voisin pystyä samaan näytelmäni kautta. Mitä minun sinne pitäisi kirjoittaa?
Aleksi osoitti terävyytensä jälleen vastatessaan minulle: ”Kun sodasta puhutaan, niin kuullaan usein jonkun toisen todistus, ei koskaan sotilaan. Me sotilaat emme puhu. Tai jos puhumme, niin emme kerro kaikkea. On alue, johon ei yleensä mennä. Tänään sinne mentiin. Käytä hyväksesi kaikkea kuulemaasi, ja kerro sotilaan kokemuksesta. Anna mennä. Ilman mitään filttereitä.”
”Mutta siitä tulee kuitenkin minun kokemukseni, ei sinun,” vastasin Aleksille. Hän katsoi minua pitkään ja vastasi: ”Tärkeintä on se, että sinä yrität parhaasi ja kuuntelet. Että katsot minun elämääni ja yrität ymmärtää. Sitä ei tässä elämässä tapahdu tarpeeksi.”
Tämä teos, on tuon vilpittömän yrityksen lopputulos. Tämä perustuu Kyrön kirjaan, tämä perustuu Lysanderin ja Kreusin luentoon, ja siihen mitä Lysander on minulle itse lukuisten keskustelujen aikana kertonut.
Tämä esitys kertoo Aleksi Lysanderin tarinan, mutta yhtä lailla tämä voisi olla tarina jostain toisesta nuoresta miehestä, joka on vapaaehtoisesti valinnut elämäntehtäväkseen sotilaan tien.
Tämä esitys kertoo miehistä, joilla on useampia nimiä, mutta yksi jakamaton sydän.