Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Ohjaajan sana – Fanny ja Alexander

Kuva: Heidi Piiroinen

Tämän teoksen suunnitteluprosessi on ollut harvinaisen pitkä, se alkoi jo keväällä 2018. Maailmanlaajuinen pandemia siirsi vuodelle 2020 suunniteltua ensi-iltaa vielä sitten parilla vuodella.

Tänä aikana maailma on muuttunut paljon, ja on ollut kiinnostavaa huomata miten se on vaikuttanut esityksen suunnitteluprosessiin. Ja myöskin on ollut kiinnostavaa huomata, miten moni esityksen teemoista on tänä aikana saanut uusia merkityksiä.

Fanny ja Alexander on kivuliaista teemoistaan huolimatta varmaankin Ingmar Bergmanin toiveikkain teos. Kyseessä on eeppinen sinfonia, jossa elämän tärkeimmät kysymykset, kysymykset rakkaudesta ja kuolemasta, käsitellään perheen, lapsuuden ja teatterin kehyksessä.

Tämä teos juhlii teatterin olemassaoloa, mielikuvitusta, näyttelijöitä ja näyttämöä. Ekdahlien perheen edustama teatterin maailma ja kirkon maailma kohtaavat tässä näytelmässä. Näytelmän piispa ajattelee, että teatterilaiset pakenevat todellisuutta tarinoihin, ja teatterilaiset ajattelevat, että tarinoiden avulla he juuri kuvaavat maailmaa ja kohtaavat sen. Tämä teemojen välinen konflikti asettaa yhden jännitteistä tälle teokselle.

Ingmar Bergman on kiistatta yksi keskeisiä viime vuosisadan draaman tekijöitä. Hänen tapansa kuvata ihmisen psykologiaa on kirkas ja suora. Hän ei poseeraa, vaan katsoo suoraan sieluun. Kun kyseessä on nimenomaan näyttämötulkinta on sanomattakin selvää, että erkaannumme alkuteoksesta, eli itse elokuvasta, kuljettaen kuitenkin teoksen ydintä mukanamme.

Me kaikki aikuiset olemme lähtökohtaisesti selviytyneet lapsuudestamme. Tavalla tai toisella. Muuten emme olisi tässä. Usein lapsuuteen liittyen on tapana puhua traumoista. Jostakin syystä ehkä harvemmin puhutaan lapsuuden aarteista. Mitkä ovat ne arvokkaat ja meitä valaisevat asiat, jotka ovat tehneet meistä sen mitä me olemme nyt. Mikä on se valo, jota me edelleen kannamme mukanamme?

Lapseltahan voidaan riistää kaikki vapaus ja valta, mutta ei mielikuvitusta, vaikka piispa Edvard Vergerus tässä näytelmässä yrittääkin niin tehdä.

Fanny ja Alexander haluaa sanoa, että mielikuvituksen voima on rajaton, ja jos ihminen keskittyy enemmän valoon kuin pimeään itsessä ja muissa, on meidän kaikkien mahdollista pelastua.

Teos on kirjoitettu lähes 50 vuotta sitten, ja Bergman on sijoittanut tekstin narratiivin ja tapahtumat 1900-luvun alkuun. Esityksemme näyttämöllepanon osalta liikumme ajallisesti 1900-luvun alusta aina tähän päivään asti. Kyse on niin kutsutusta psykologisesta epookista, joka ottaa kaleidoskooppisen katseen aikaan. Näytelmässä on upeita hienosti kirjoitettuja puheita teatterista, paljon sisäistä voimaa ja kauneutta tekstissä. Se mikä tässä tarinassa kuitenkin paljolti viehättää, on sen elämän kaltaisuus. Kukaan hahmo ei ole pelkästään hyvä tai paha, kaikessa on sävyjä.

Meidän tulkintaamme on varmasti monta avainta. Yksi avain voisi kuitenkin olla se, millaisena lapsuutemme näyttäytyy, kun me muistelemme sitä. Mitkä asiat siellä korostuvat? Miten me joka päivä kirjoitamme lapsuutemme käsikirjoitusta uudesta näkökulmasta, korostaen kulloinkin sitä, mikä meille juuri sillä hetkellä on merkittävää, ja mikä meitä palvelee. Se olkoon meidän vapautemme.

Haluan kiittää Helsingin Kaupunginteatteria ja koko sen upeaa henkilökuntaa kaikesta avusta ja tuesta ja luottamuksesta, sekä uskomattoman hienosta ammattitaidosta. Erityiskiitos koko tämän teoksen työryhmälle rakkaudesta ja sitoutumisesta.

Minua puhuttelee tässä ajassa tämän teoksen kauneus, joka ei väistä kipua ja elämän todellisia sävyjä, mutta joka muistuttaa meitä rakkauden ja yhteisöllisyyden uskomattomasta voimasta.

Mihin me uskomme vaikeimmilla hetkillämme?

Helsingissä, 4.11. 2022

Paavo Westerberg

Ingmar Bergman

Fanny ja Alexander

Spektaakkeli täynnä elämänvoimaa
  • Suuri näyttämö
  • Ensi-ilta 17.11.2022
  • Noin 3 t 30 min, sis. väliajan
  • Opiskelijalippu 23 € (ma-to), Eläkeläislippu 43 € (ma-to), Peruslippu 46 €