Ohjaajan sana: Häpeän hiljentämät saavat äänen
Aloitin tämän näyttämöteoksen valmistelun yli kaksi vuotta sitten. Maailmaa ravisteli pandemiakriisi, mutta sota tuntui vielä kaukaiselta. Ajattelin, että olemme ajallisesti jo pitkän etäisyyden päästä omista sodistamme ja voimme turvallisesti katsoa historiamme vaietumpia ja kipeämpiä puolia. Ehkä mielekkäintä olisikin nostaa teoksesta näkökulmaksi ennemmin henkilökohtainen kriisin läpi kulkeminen. Mutta sitten kaikki muuttui ja kollektiiviset haavamme tulivat hetkessä näkyville. Paljastui, että niiden päällä on ainoastaan ohut läpikuultava arpikudos. Menneisyytemme käsittely on vasta aluillaan.
Historiankirjoituksen valtavirta on päässyt siihen asti, että olemme kartoittaneet ylhäällä tehdyt poliittiset päätökset, rintamalinjat, taistelut ja kaatuneet. Mielestäni Tommi Kinnusen romaanin tulokulma menneisyytemme suuriin kertomuksiin on radikaali. Hän ei kerro valtion rajojen siirtymisistä ja voittoisista taisteluista – ne ovat joutavanpäiväisiä. Ei kertonut katuvansa -romaanissa keskiöön nousevat ihmiset, jotka ylläpitävät elämää. He, jotka pesivät pyykkiä, tarjoilivat kahvia ja leipää, paikkasivat haavoittuneita, opettivat uutta, pitivät hyvänä, ruokkivat ja hoivasivat.
Teos kertoo myös häpeästä – tunteesta, jota kannamme yli sukupolvienkin tietämättä aina edes, miksi. Kun sotien jälkeen yritettiin jäsentää kurjuutta ja kärsimystä tai ihan vain kestää sen kanssa, osa löysi syntipukeiksi saksalaisille työskennelleet naiset. Tällainen perustelematon ja löysästi kohdistettu, mutta kuitenkin vahinkoa tekevä viha on monille – erityisesti naisille – tuttua yhä tänäkin päivänä muun muassa nettialustoilla. Uskon taiteen näkyväksi tekevään voimaan. Kun voi fiktiossa tunnistaa itsensä ja kokemuksensa, saa hetkeksi tunteen, ettei ole yksin. Tämän tarinan päähenkilöt Irene, Aili, Siiri, Veera ja Katri marssivat läpi erämaan, jotta meillä muilla olisi vähän vapaampaa ja turvallisempaa hengittää.
Romaanin työstäminen näyttämölle on isompi muutostyö kuin kääntää teos toiselle kielelle. Teokseen täytyy tutustua aivan alusta ja luoda sille oma näyttämöllinen muoto. Mikä se on juuri tällä näyttämöllä, näiden ihmisten kanssa tehtynä, juuri tänä päivänä? Kun kerroin Tommille haluavani tehdä romaanista esityksen, hän vähän ihmetteli. Miten tästä romaanista voi tehdä teatteria, kun siinä vain kävellään ja ajatellaan? Mutta minulle juuri tuo muoto ehdottaa mielenkiintoista teatterikieltä. Näkyvän pinnan alla kihisevien tunteiden, kokemusten ja ajatusten konkretisoiminen näyttämölle haastaa poeettiseen ilmaisuun. Esityksessä naiset kulkevat erämaassa, musiikki antaa voimaa pohkeisiin. Yhtäkkiä maisemaan putkahtaa jonkun henkilön muisto tai kuvitelma. Saamme hetken elää mukana salaisessa ja yksityisessä hetkessä. Sitten matka jatkuu, mutta näiden muistojen myötä kulkijat muuttuvat.
Haluan kiittää Helsingin Kaupunginteatteria mahdollisuudesta tuoda tämä tarina suurelle näyttämölle. Tämä on yksi niistä taiteen paikoista, joista virtaa pieniä tunturipuroja suurten kertomusten virtaan. Kirjallisuuden, elokuvan ja teatterin kaanoista kaikki muistavat Rokan, Hietasen, Lehdon, Lammion ja Rahikaisen. Ja oikein hyvä niin. Ehkä tulevaisuudessa näiden lisäksi yhtä tunnetuiksi nimiksi nousevat Irene, Aili, Siiri, Katri ja Veera.
28.1.2023
Susanna Airaksinen
dramatisoija ja ohjaaja