Paluu näyttämölle tuntui helpottavalta ja pelottavalta – Haastattelussa Santeri Kinnunen
Santeri Kinnusella ja Helsingin kaupunginteatterilla on takana 30 vuotta yhteistä historiaa.
”Vuosien varrella on aika paljon koomisia rooleja tippunut. Kai se kertoo jostain ominaislaadusta, kuten rytmitajusta ja komedian tajusta.”
Baskervillen koirassa Kinnunen näyttelee Sherlock Holmesia, jota on kutsuttu maailman tunnetuimmaksi salapoliisihahmoksi.
”Jokaisella on omat, vahvat mielikuvat piippuineen ja hattuineen, mikä tekee siitä kieltämättä haastavaa”, Kinnunen kertoo. ”Mutta harjoituksissa hahmo sitten pikku hiljaa muokkautuu ja hioutuu, ja siitä löytyy omat jännät kulmansa.”
Vaikka Ken Ludwigin dramatisointi on komediallinen murhamysteeri, ei Sherlock Holmes hahmona ole koominen. ”Näytelmän hahmot ovat tosissaan tehtyjä, mutta dialogi on hauskaa ja muu ympäristö viritetty komedialliseksi.”
Kinnunen pitää siitä, että teatteria tehdään pitkäjänteisesti. Roolihenkilöihin pääsee pureutumaan eri tavalla kuin tv- ja elokuvatöissä, joissa harjoitusaikaa on paljon vähemmän ja roolit täytyy omaksua nopeasti.
”Teatterissa pääsee analysoimaan ja syventämään perinpohjaisemmin. Olen aina kokenut, että ammattitaito pääsee kehittymään monipuolisesti kaikilla tasoilla. Äänenkäytöllisesti, fyysisesti ja ajatuksellisesti.”
Livetilanne viehättää
Helsingin kaupunginteatterissa Kinnunen aloitti heti Teatterikorkeakoulusta valmistumisen jälkeen, syksyllä 1991. Ensimmäinen rooli oli Ilpo Tiihosen kirjoittamassa lastenmusikaalissa Reearuussa.
”Siitä sitten alkoi tarjoutumaan hirmu kivoja rooleja, ja niin vain tänne jäin. Olisi ollut tyhmää lähteä pois”, Kinnunen sanoo. Vasta valmistuneelle näyttelijälle kaupunginteatteri oli paras mahdollinen paikka kehittyä.
”Teakissa ei opeteta näyttelemään, vaan annetaan suunta sille, että löytäisi itsensä näyttelijänä. HKT antoi eväitä ammattiin uran alkupuolella, ja olen saanut näytellä hienojen näyttelijöiden kanssa”, Kinnunen muistelee. ”Paljon on kertynyt työteliäitä vuosia ja rakkaita muistoja.”
Ajat ovat 90-luvulta muuttuneet, ihmiset ympärillä nuorentuneet ja ensirakastajan roolit näytelty, mutta yksi asia on säilynyt entisellään: esiintymisjännitys. ”Olisin itsestäni huolissani, jos ei jännittäisi.”
Kinnunen epäilee olevansa koukussa esiintymistilanteessa virtaavaan adrenaliiniin. ”Onnistuneen esityksen jälkeen olo on euforinen ja tuntuu siltä kuin olisi vetänyt maratonin.”
Kinnusesta teatterin suola on livetilanteen arvaamattomuudessa. Koskaan ei voi tietää, millainen yleisö on ja miten se reagoi. Mitä tahansa voi tapahtua.
”Live on aina kiehtovaa ja jännittävää. Silloin pyrkii parhaimpaansa, eikä vain vetele vasemmalla kädellä.”
Tauko otti koville
Kun teatterit viime syksynä sulkeutuivat, oli Kinnunen juuri palannut takaisin töihin vuoden mittaiselta vuorotteluvapaalta, jonka aikana hän teki tv-töitä ja näytteli läpiviitotussa, kuurolle suunnatussa näytelmässä.
”Näyttelijän työssä tärkeää on kaikkiruokaisuus ja että pääsee tekemään ja preppaamaan montaa erilaista tyylilajia. Kiitettävän paljon erilaisia rooleja olen saanutkin vääntää.”
Töitä oli tullut tehtyä 30 vuotta putkeen, ainoastaan kesät Kinnunen oli pitänyt lomaa. Hän ei ollut kaivannut taukoa näyttelemisestä, eikä osannut edes kuvitella, miltä tauko näyttämöltä tuntuisi.
”En yhtään ihmettele, että olen aina tehnyt töitä. Nyt sen vasta huomasi, miten joutenolo vaikuttaa. Otti henkisesti ja fyysisesti koville, kun työrytmi puuttui.”
Kun harjoitukset sitten alkoivat, tuntui paluu näyttämölle Kinnusesta helpottavalta mutta myös vähän pelottavalta. Hän huomasi olevansa ruosteessa, ja käynnistyminen ja tottuminen teatterirutiineihin otti aikansa.
”Nytkin mennään pienellä hassulla viiveellä, kun maskit päällä pyöritään ja harjoitellaan. Mutta kovasti odotan, että päästäisiin täysin palkein näyttelemään yleisölle.”
Teksti: Ida Henritius