Psykologinen tutkielma syyllisyydestä ja pelosta
Kymmenen toisilleen tuntematonta henkilöä saa kutsun saarelle. Päästyään perille he huomaavat olevansa ainoita vierailijoita ja täysin eristyksissä muusta maailmasta.
Pian saarelle saapumisen jälkeen äänilevyltä kajahtaa viesti, joka syyttää jokaista vierasta murhasta. Sitten heitä aletaan surmata yksi kerrallaan.
Kun yhä useampi vieraista menettää henkensä, jäljelle jääneet tajuavat, että murhaaja on yksi heistä eikä kukaan ole turvassa.
”Tämä on erinomainen suljetun tilan mysteeri, jossa jännitys säilyy loppuun asti. Sen verran monta kertaa näytelmä onnistuu yllättämään katsojan”, sanoo ohjaaja Sakari Hokkanen.
Paha saa palkkansa
Agatha Christie dramatisoi vuonna 1939 julkaistun romaaninsa Eikä yksikään pelastunut (And Then There Were None) itse näytelmäksi, joka sai kantaesityksensä vuonna 1943.
Hokkanen huomauttaa, että teksti on kirjoitettu suursodan alla, jolloin ilmassa oli monenlaista uhkaavaa jännitettä, aivan kuten tälläkin hetkellä. 85 vuodessa mikään ei ole muuttunut myöskään siinä, että ihmiset tekevät edelleen häikäilemättömiä tekoja, eikä välttämättä ole mitään mahtia, joka saisi heidät niistä vastuuseen.
”Fiktio voi toimia tässä varaventtiilinä”, Hokkanen sanoo. Näytelmässä kaikki vieraat ovat enemmän tai vähemmän syyllisiä kuolemantuottamukseen, josta he eivät ole joutuneet vastuuseen. Saarella heidät pakotetaan kohtaamaan menneisyytensä.
”Sen lisäksi, että näytelmässä on vetävä ja otteessaan pitävä trillerijuoni, se on psykologinen tutkielma syyllisyydestä ja pelosta”, Hokkanen sanoo.
Hänestä näyttelijäntyön näkökulmasta on kiinnostavaa se, millä kaikilla strategioilla roolihenkilöt koittavat peittää syyllisyyttään vakuuttaakseen syyttömyyttään toisilleen ja erityisesti itselleen.
”Kognitiivinen dissonanssi on valtava voima, sillä ihminen ei kestä elää inhottavan totuuden kanssa itsestään, joten hän päätyy tavalla tai toisella kertomaan itsestään tarinaa, joka ei ole tosi”, Hokkanen perustelee.
Kuitenkin kaikissa hahmoissa on löydettävissä murtumispiste, jossa roolihenkilö joutuu vastatusten itsensä ja tekonsa kanssa.
Murhia katsojien silmien alla
Hokkasen mielestä näytelmän asetelma on piinaavassa julmuudessaan kiehtova.
Toisin kuin tavallisesti jännitysnäytelmässä, jossa murhapaikalle saapuu suvereeni yksityisetsivä ratkomaan rikosta, tässä – kuten nimikin vihjaa – kukaan ei kenties pääse saarelta pois elossa.
”Tässä täytyy olla yksityiskohtien tasolla tarkka, koska vieraat murhataan katsojien silmien alla. Jos sen tekee puolivillaisesti, karmivuus kärsii”, Hokkanen sanoo.
Huvilan taulussa oleva lastenloru paljastaa, miten seuraava uhri tulee kuolemaan.
Kävi kymmenen pientä sotilaspoikaa yhdessä pöytähän,
vaan yksi ruokaan tukehtui, on jäljellä yhdeksän.
Vietti yhdeksän pientä sotilaspoikaa illan niin rattoisan,
vaan aamun tullen avaa vain silmänsä kahdeksan.
Lähti kahdeksan pientä sotilaspoikaa onneaan etsimään,
yksi kun sille tielle jäi, joukko väheni seitsemään.
Kokonaisuus pyritään rakentamaan niin, että se mahdollistaa laboratoriomaisen olosuhteen, jossa roolihenkilöt pyristelevät niin kuin koe-eläinrotat pinteessä.
”Toivon mukaan katsojassa herää kysymys, että kuka murhan pystyi tekemään ja missä ihmeen välissä. Tässä saa kokea hyytävää pelkoa ja säikähtää tietäen olevansa turvassa.”
Teksti Ida Henritius