Tragedia lasten silmin
Lauri Maijalan kaksivuotinen ohjaajakausi Helsingin Kaupunginteatterilla tulee päätökseensä pienellä näyttämöllä – sillä samalla, jonka katsomossa Maijala kuusivuotiaana päätti ryhtyä teatterintekijäksi.
Olen ollut Helsingin Kaupunginteatterin kanta-asiakas vuodesta 1992, jolloin näin pienellä näyttämöllä Reearuu-musikaalin. Olin silloin kuusivuotias poika, joka esityksen nähtyään päätti hylätä vakaasti suunnittelemansa poliisin uran ja tulla teatterilaiseksi hinnalla millä hyvänsä.
Reearuu kertoo pienestä Ruu-pojasta, joka menettää auto-onnettomuudessa koko perheensä. Ruusta tulee yksin maailmassa vaelteleva orpopoika, joka näytelmän lopussa päästää muiston sisarestaan Reeasta enkelin hahmossa pilvien päälle äiti- ja isäenkelin luokse.
Reearuu jätti kuolemasta ja menetyksestä silloin vielä mitään ymmärtämättömään pikku-Lauriin jäljen, joka on palanut iholleni kuin tatuointi.
Satu muuttuu todeksi
Teatterista tuli minulle elävien ihmisten kohtaamispaikka, jossa katsoja saa ennalta kokea asioita, joita ei kuunaan haluaisi kohdata. Taiten tehdyn tragedian todistaminen teatterissa on suuri etuoikeus, ja parhaimmillaan asialleen intohimoisesti omistautuneiden teatterintekijöiden kautta minuutemme eteen asettunut peili muuttuu silmäkulmissa kyyneleiksi, joita ei tiennyt tarvitsevansa. Teatteri voi valmistaa vääjäämättömään tai toimia jo saatua haavaa hoitavana lääkkeenä.
Kirjailija Anneli Kanto on ollut minulle tärkeä työpari KOM-teatterin Veriruusuista (2018) asti. Anneli Kannon kirjoittama ja minun tästä materiaalista sovittamani ja ohjaamani Punaorvot käsittelee Reearuun tavoin orpoutta. Nyt satu on kuitenkin muuttunut todeksi. Punaorvoissa ei ole kyse ainoastaan yksityisestä tragediasta, vaan toimintaketjun katalysaattorina on Suomen historian synkin ajanjakso, vuoden 1918 sisällissota. Se jakoi kansamme kahtia niin hirveällä voimalla, että edelleen saamme häivytellä sen jälkiä. Sota itsessään oli karmea, mutta sen seuraukset saattoivat olla vielä karmeammat niille, jotka jäivät eloon. Ja kuten yleensä, lapset kokivat sen kovimman kohtalon.
Punaorvot kertoo Johanssonin perheen kurjan kohtalon orvoiksi jääneiden lasten näkökulmasta. Vaikka se perustuu vaiettuihin tosiasiallisiin valtiollisiin virhearvioihin ja jopa yksiselitteisiin vääryyksiin, ei Punaorvot ensisijaisesti ole historiallinen vaan tunnehistoriallinen esitys. Se tuo eteemme maailman, jossa asiat eivät näyttäydy sellaisina kuin ne ehkä oikeasti tapahtuivat vaan siten, miltä ne lapsista tuntuivat.
Teatteri luo toivoa
Näytelmä ei tarjoa katsojalle helppoa ratkaisua, ja joskus ei tyydyttäviä, vapauttavan katarsiksen tuovia ratkaisuja edes ole. Mutta niin kauan kuin on rakkautta, maahan poljettuakin, on mahdollisuus pelastukseen. Reitti rakkauden vääjäämättömään voittoon käy joskus läpi helvetin, mutta se tie meidän on kuljettava. Me, jotka nyt elämme yltäkylläisyydessä, olemme sen velkaa niille, jotka hylättiin ja jotka lopulta unohdettiin numeroiksi tilastoihin.
Olen varma, että Reearuu on läsnä myös tässä toistaiseksi viimeisessä esityksessäni tässä teatterissa ja tällä niin rakkaaksi muodostuneella näyttämöllä.
Olkoot katsomossa kaikki aikakerrokset läsnä, mennyt ja tuleva, lapsuus ja viattomuus, aikuisuus ja anteeksianto. Teatteri on turvallinen paikka tuntea ja vaikuttua. Niin kauan kuin ihminen tuntee empatiaa, on ihmiskunnalla toivoa. Ja, Nâzim Hikmetiä lainatakseni, ilman toivoa se ei voi elää.
Teksti Lauri Maijala