Saavutettavuustyökalut
Huom! Poistunut ohjelmistosta!
SUOMENNOS Sami Parkkinen
OHJAUS Pentti Kotkaniemi
LAVASTUS ja PUVUT
Jyrki Seppä
NÄYTTELIJÄT
Tom Wentzel
Petteri Summanen
Petteri Summanen
Petteri Summanen
Jos kääntyy kadunkulmasta ja tapaa itsensä, voi saada sydänkohtauksen.
Kloonit on Caryl Churchillin käsikirjoittama filosofispsykologinen draama. Näytelmä perustuu dialogin ja kahden vahvan näyttelijän vetovoimaan. Se on haastava paitsi näyttelijöille, myös katsojille – reilun tunnin mittainen Kloonit panee harmaat aivosolut töihin jo avausrepliikeillään ja ajatustulvaa jatkuu ainakin seuraavan vuorokauden ajan.
Lue lisääEnsin lampaat, sitten ihmiset Petteri Summanen hallitsee suvereenisti kolme eri roolia ajankohtaisessa Kloonit-näytelmässä Enää ei ole kysymys lampaista ja kloonauksesta, Caryl Churchillin Kloonit-näytelmässä on jo ihmisten vuoro. Paitsi itse kloonaamisen problematiikasta kysymys on koko ajan myös siitä, että ihmiskunta on juuri nyt askeleen lähemmäksi suurta muutosta. Kloonaaminen onkin näytelmässä eräänlaista tarinan taikinaa, josta illan mittaan leivotaan jotain aivan muuta. Kloonauksestakin Churchill tosin tekee herättäviä ja muutosta enteileviä huomioita. Mikä on oleva esimerkiksi isyyden ja äitiyden merkitys kun kloonattuja jälkeläisiä vaeltelee Lontoon kaduilla kymmenittäin. Aika kiintoisaa. Keskeistä on kuitenkin se, mitä kaikkea muutakin suuri muutos tuo tullessaan. Mitä ihminen vie tulevaisuuteensa omasta menneisyydestään? Mitä ovat ne arvot, joiden myötä uuteen aikaan siirrytään? Jatkaako ihmiskunta väkivallan ja itsetuhon tiellä? Saavatko perheen ja työn suojeluksessa kasvava perinteinen onni ja itsetunto enää minkäänlaista tilaa tulevaan kuljettaessa? Churchillin näytelmä on hämmentävän monisyinen ja arvoituksellinen elämys, mutta ehdottomasti myös omaan ajatteluun, omiin kysymyksiin kiihottava luomus. Vain silla tavoin se on yksiselitteinen, että paluuta entiseen ei enää ole eikä nähdä. Ei ihme, että tiivis ja intiimi neljän roolin ja kahden näyttelijän sai 2002 vuoden parhaalle näytelmälle myönnettävän London Evening Standard -palkinnon. Helsingin Kaupunginteatteri esittää Klooneja Studio Pasilassa ihmisten monenlaisuutta oivaltavana Sami Parkkisen suomennoksena, Pentti Kotkaniemen ohjaamana ja Jyrki Sepän lavastamana sekä puvustamana tunnin ja yhden vartin mittaisena tulkintana. Tarina kertoo isästä, joka sai lääkärit kloonaamaan kuolleen pohjan. Isä halusi itselleen täsmälleen samanlaisen. Lääkärit ottivat tilanteen omaan haltuunsa ja kloonasivat isälle kolmattakymmentä poikaa. Heistä näytelmässä tavataan kolme. Tuoli, sohva ka pieni pöytä riittävät tapaamisten lavastukseksi. taustalle lavastaja sijoittaa valoa läpäiseviä neliskulmaisia torneja. Siellä on tulevaisuus, tummana, arvoituksellisena ja pelottavana. Vaikuttavaa, itse näytelmälle ja näyttelijöille tilaa suoden. Pentti Kotkaniemi on virittänyt Kloonit äärimmäisen puhdistetuksi, niukoin äänenpainoin kulkevaksi keskustelunäytelmäksi. Tarjolla on eräänlaista teatterin kamarimusiikkia, alleviivaamatonta, miltei painotonta ja silti painavaa. Totuudet eivät ole tyrkyllä. Jos jossain, niin ne muhivat katsojan omassa päässä, kaiken jälkeen. Petteri Summasen ja Tom Wentzelin yhteistyötä on ilo seurata, vaikken olekaan varma, johtuiko Wenzelin harjoittama sanojen hakeminen muistivaikeuksista, vai oliko se roolihenkilön rakennetta. Se joka tapauksessa toimi. Wentzel piti pihdeissään. Silti on sanottava, että Pasilan Kloonit on ennen muuta Petteri Summasen esitys. Tehtävänä on tuoda näyttämölle kolme poikaa, kolme kloonia, jotka ovat toistensa kaltaisia ja silti hiuksen hienosti myös erilaisia, myös yksilöitä jokainen. Summasen levollinen tarkkuustyö on omaa luokkaansa. Juuri hänen hahmoissaan näytelmän suuret kysymykset, myös pelko tulevaisuudesta, toteutuvat taidolla ja koskettavasti. Näytelmä päättyy kuin kesken kaiken. Tuhon jälkeen toivo ehkä herää, mutta mitä oikeasti tapahtuu tämän jälkeen. Näyttämöllä valot sammuvat. Se ei vastaa, mutta Kloonit jatkaa elämäänsä ajassamme ja katsojaa ympäröivässä todellisuudessa.
Lue lisääKloonit on Caryl Churchillin brittiteksti isästä, joka halusi kloonata kuolleen poikansa, mutta uusia versioita pojasta tulikin kymmeniä. Näytelmä on fiksua sanailua, mutta Petteri Summanen ja Tom Wentzel esittävät sen tarkasti, nautittavan hienovaraisesti.
Lue lisää