Huom! Poistunut ohjelmistosta!

Pääkaupunkiseudun koronakoordinaatioryhmän päätöksellä kaikki esitystoimintamme on peruttu  ma 23.11.2020 – su 13.12.2020.

Olemme yhteydessä lipun varanneisiin ja ostaneisiin asiakkaisiin, joten odotathan kärsivällisesti ohjeistustamme, kiitos!

Lipunmyynti palvelee puhelimitse numerossa (09) 3940 22 ma-pe klo 9–17.30 . Lippumyymälämme Ensi linjalla on suljettu toistaiseksi.

 

 

Kari Heiskasen kirjoittaman hirtehisen komedian päähenkilönä nähdään valvontakomission johtaja Andrei Zdanov. Hän on myrtynyt, koska hän kokee joutuneensa Stalinin epäsuosioon ja ottaa Helsingin komennuksen rangaistuksena. Zdanov päättää toimia tehokkaasti ja päästä nopeasti takaisin kotiin. Helsingin kaalinaamaiset asukkaat ja Suomen hallituksen fasistitolvanat eivät kuitenkaan tee työtä Zdanoville helpoksi. Näytelmässä seikkailevat myös muun muassa Mannerheim – ja Urho Kekkonen, joka pelaa omaa peliään ensin Zdanovin puolesta ja sitten vastaan.

”Suomi nojautui Saksaan kansalaissodassa ja myönsi sen jälkeen tukijalleen erioikeudet puuttua maan sisäisiin asioihin. Pari vuosikymmentä myöhemmin Suomi sitoi kohtalonsa Saksan menestykseen ja ryhtyi valloitussotaan itänaapuria vastaan. Neuvostoliitto puolestaan painosti Suomea noottikriisin avulla vuonna 1961 ja sekaantui poliittiseen elämäämme tavalla, joka osin mitätöi oman päätösvaltamme. Näitä ajanjaksoja on käsitelty Helsingin Kaupunginteatterin tuotannoissa Mannerheim ja saksalainen suudelma ja Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu.

Uusi näytelmäni Stalinin suloinen ruoska jatkaa teemaa ja avaa jatkosodan jälkeistä aikaa, ”vaaran vuosia”, kuten niitä on kutsuttu, mutta tekee sen Neuvostoliiton näkökulmasta. Tapahtumat sijoittuvat hotelli Torniin, johon Neuvostoliiton valvontakomissio asettui.

Näytelmän päähenkilö on kenraali-eversti Andrei Zdanov, Stalinin luotettu ja raudanlujaksi tiedetty mies, joka tuli johtamaan komission toimia. Aiheesta on kirjoitettu suomalaisten näkökulmasta varsin kattavasti, mutta ei juuri siitä, miten neuvostoliittolaiset elivät tai kokivat komennuksensa entisessä vihollismaassa.

Tämän näytelmän erityishaaste on se, että Neuvostoliitto oli puheen ja kirjoitetun sanan suhteen korkean kontekstin maa, sanojen merkitys riippui asiayhteydestä. Koska totuutta ei vainoharhaisuuden ja valehtelun maailmassa voinut sanoa, piti tietää sanojen piilomerkitys. Kun mustaa väitettiin valkoiseksi ja väritettiin ontolla puoluejargonilla, saatiin liturgiaa, joka suorastaan huusi irvailijoita ja koiranleukoja käymään kiinni. Ne, jotka uskalsivat, olivat vaarassa joutua leireille.”

– Kari Heiskanen