Helena Anttonen kirjoitti komedian vanhuudesta, joka ei vielä tullutkaan
Käsikirjoittaja Helena Anttosella (s. 1952) oli heti hyvin vahva mielikuva Toinen pullo cavaa -näytelmästä. Näytelmän ensimmäisessä osassa neljä ystävystä pääsi yhteisymmärrykseen siitä, että he perustavat yhteisen vanhainkodin Portugaliin. Toisessa osassa jännitetään, pysyykö nelikko yhdessä.
”Ajattelin, että ei mitään venyttämistä siitä, millaista vanhainkodissa on elellä. Ei tiskivuoroista riitelyä, vaan elämän tarjoilemia uusia kysymyksiä, houkutuksia ja tarjouksia”, Anttonen kertoo.
Näytelmässä naiset ovat asuneet Portugalissa jo ainakin vuoden ajan, eivätkä siinä ajassa ole vanhentuneet yhtään. Päinvastoin he havahtuvat siihen, etteivät olekaan vanhoja, mutta eivät silti elä täyttä elämää. Näytelmä sijoittuu murroskohtaan, jossa elämä alkaa taas vietellä.
”Näytelmässä tapahtuu herääminen siihen, ettei kuolema tullutkaan. Jos pysyy terveenä, niin vanhuus ei hyökkää aseen kanssa, vaan se hiipii aika hitaasti ja huomaamatta meidän elämään”, Anttonen pohtii.
Toinen pullo cavaa on sitcomia ja yhden näyttämökuvan esitys. ”Kun pysytään koko ajan samassa paikassa, eikä mitään järisyttäviä asioita tapahdu, ovat lavastus ja paikan henki tärkeitä”, Anttonen miettii.
Katariina Kirjavaisen suunnittelema perustuu suurilta osin ensimmäisen osan lavastukseen, vaikka vanhainkodissa arkkitehdin kädenjälki onkin väistynyt käytännöllisyyden tieltä. Design-huonekalut on myyty rahapulassa, ja kuormalavoista on tehty omin voimin uusia tilalle. Arki on astunut vanhainkodin idylliin paitsi ihmissuhteissa myös näyttämökuvassa.
Tekstin täytyy naurattaa itseä
Näytelmän toisen osan kirjoittaminen tuntui Anttosesta alusta asti hauskalta ja helpolta. Tragedian tyylilajiin kuuluneet piirteet eivät tulleet kysymykseenkään, eikä kukaan siksi kuole tai sairastu vakavasti. Anttonen halusi pitäytyä komediahengessä.
Koska naiset olivat tuttuja ja rakkaita, heidän temperamenttinsa alkoivat puhua kuin itsestään. ”Mietin, miten törmäyttelisin hahmoja, joissa kaikissa on minua. Siitä syystä juuri omien ominaisuuksien hankauksiin vieminen huvitti, ja siitä se varmaan lähti”, Anttonen muistelee kirjoittamisen alkuvaiheita.
Innostusta jatko-osan kirjoittamiseen nosti myös Helsingin Kaupunginteatterin tutuksi tullut taitava naisnelikko, Heidi Herala, Jaana Saarinen, Aino Seppo ja Eija Vilpas sekä ohjaaja Milko Lehto, joka toimi luotettavana kotikriitikkona.
Valmistuttuaan dramaturgiksi vuonna 1977 Anttonen on toiminut myös ohjaajana ja teatterinjohtajana. Käsikirjoituksia on vuosien varrella syntynyt kymmeniä, myös vakavista aiheista. ”Tiedän, että rivien välissä on aina kevytmielisyyttä, vaikka kirjoitan mistä ”, Anttonen kuvaa.
Hän sanoo, että komedian täytyy naurattaa itseä, sillä huumorintajua ei voi teoretisoida. Silloin kirjoittaa itsensä vierestä. ”Jos itseä huvittaa tai hymyilyttää, on luotettava siihen, että myös jotain muuta naurattaa”, Anttonen selventää.
Tällaisessa komediassa Anttonen karsii alitajuisesti pois rankat aiheet: ”Tämä on suunnattu ikäisilleni naisille, jotka ovat teatteria ylläpitävä ja maksava yleisö. Kyllä siellä tosin rimaa hipoen joissain kohdissa mennään.”
Enemmän tarinoita ikääntyvistä naisista
Kun näytelmän ensimmäinen osa Pullo Cavaa ja aurinkoa syksyllä 2018 esitettiin, ei iäkkäiden naisten tarinoita juurikaan kerrottu. Näytelmän alkusysäyksenä oli soitto näyttelijältä, joka kertoi jääneensä kolmen muun naisen kanssa työttömäksi, kun teatterin ohjelmistoon tuli Tuntematon sotilas.
Idea näytelmän tarinaan alkoi puolestaan kehkeytyä eräissä juhlissa, jossa Anttonen tiedusteli, miten naiset haluaisivat viettää elämänsä viimeiset kymmenen vuotta. ”Hauskaa, kun ydin oli niin paradoksi. He halusivat sekä sosiaalisen että yksilöllisen vanhuuden. Kaikkea muuta kuin laitossängyssä tai yksiössä kököttäen”, Anttonen kertoo.
Tästä lähti ajatus yhteisöstä ja naisista, jotka valitsevat toisensa ja yhteisen, jaetun vanhuuden. Anttonen halusi kirjoittaa naisista, joilla on iso säkki elämänkokemusta. On avioliitot, lapset, työurat, elämän onnistumiset ja pettymykset.
Anttonen toivoo, että ikääntyneet naiset ohjaisivat ja kirjoittaisivat itse ikääntyneiden naisten tarinoita: ”Kun naiset ovat eläneet pitkän elämän, niin huumorintaju syntyy melkoisesta määrästä suhteellisuuden- ja elämäntajua. Toivon, että kuullaan sävykkäämpää vanhan naisen ääntä pois sulkematta hauskuutta ja huumoria.”