Hyytävää jännitystä suljetussa tilassa
Englannin maaseutu, 1950-luku.
Nuori vastarakastunut pariskunta heittäytyy yrittäjiksi ja avaa täysihoitolan perintökartanoon. Juuri kun he ovat toivottaneet ensimmäiset vieraat tervetulleiksi, paikalle saapuu poliisi varoittamaan kaikkia: lontoolaisen murhaajan seuraava uhri löytyy kartanosta.
Sitten lumimyrsky saartaa paikan ja vieraat jäävät loukkuun kartanoon.
”Luvassa on psykologista jännitystä tilassa, josta ei pääse pakoon”, kertoo Hiirenloukun ohjaaja Miika Muranen.
Hiirenloukku (The Mousetrap) on Agatha Christien kirjoittama jännitysnäytelmien klassikko, joka sai ensi-iltansa vuonna 1952. Christie oli arvioinut, että katsojia riittäisi ehkä kahdeksaksi kuukaudeksi, mutta The Mousetrapista tulikin yleisömagneetti ja pisimpään yhtäjaksoisesti esitetty näytelmä.
Vuoden 2022 syksyllä näytelmä juhlisti sen 70-vuotista taivaltaan, jonka aikana sitä oli esitetty pelkästään Lontoossa melkein 29 000 kertaa kymmenelle miljoonalle katsojalle.
”Hiirenloukku on niin tunnettu, että sitä voi pitää jännitysnäytelmien Hamletina tai Sound of Musicina”, Muranen sanoo.
Hän ehdottaa suosion syyksi Agatha Christien mainetta ylittämättömänä jännityksen mestarina ja toisaalta sitä, että näytelmä osoittaa Christien olevan maineensa veroinen. Katsojia johdetaan taitavasti harhaan ja loppuratkaisua on vaikea arvata.
Psykologisen jännityksen rakentaminen
Murasen mielestä Hiirenloukku näytetään usein perienglantilaisena hyvän mielen dekkarina, jolle voi hymähdellä katsomossa.
Helsingin Kaupunginteatterin versiossa Muranen haluaa kuitenkin löytää stereotyyppistenkin roolihahmojen takaa ihmisen ja ratkoa näyttelijöiden kanssa sitä, miten henkilöistä saataisiin psykologisesti mahdollisimman monitahoisia.
”Näytelmään on kirjoitettu hauskoja repliikkejä, mutta meidän tarkoituksena ei ole vääntää hahmoista koomisia, vaan tehdä ihmisistä mahdollisimman syviä ja todellisia, jotta katsoja uskoisi roolihenkilöihin ja tuntisi olevansa itsekin mukana kartanon tapahtumissa.”
Suunnittelutyöryhmän kanssa Muranen on halunnut luoda visuaalisesti kohotetun maailman, jossa kaikki näyttää ulospäin mahdollisimman hyvältä. ”Kun alkaa tapahtua hirveitä, alkaa ulkokuori rapistua. Hahmot eivät välttämättä ole sitä, mitä he ovat esittäneet olevansa.”
Jännitysnäytelmien tekemisestä Murasella on kokemusta myös näyttelijänä, joksi hän kouluttautui ohjaajaksi valmistumisen jälkeen. Teatterikorkeakoulun lopputyössä Seinäjoen Kaupunginteatterissa Muranen esitti murhaajaa trillerissä.
”Oli mahtavaa näyttelijänä kokea lavalla ne jännityksen tuomat reaktiot katsomosta. Ja tuon kokemuksen myötä tiedän myös ne haasteet, joita tässä tyylilajissa on. Tosissaan oleminen voi helposti aiheuttaa tahatonta komiikkaa ja on tärkeää nauraa harjoituksissa ne hetket pois, jotta esitystilanteessa se tarinan piinaavuus on totta sekä näyttelijälle että katsojalle”, Muranen sanoo.
Hiirenloukussa ohjaajana häntä kiehtoo se, että katsojia täytyy pystyä huijaamaan niin, ettei murhaaja paljastu liian aikaisin. Dekkariesityksessä jännityksen rakentamiseen tarvitaankin samaa matemaattista tarkkuutta kuin farsseissa komiikan luomiseen.
”Se on ihana haaste, että miten työryhmän kanssa onnistutaan luomaan arvoituksen tunnelma, aiheuttamaan jännitystä ja saamaan katsoja uskomaan vääriäkin asioita”, Muranen sanoo.
Pakopaikka arjesta
Muranen tunnustaa olevansa dekkareiden suurkuluttaja ja kertoo, että ennen nukkumaan menoa täytyy olla yksi murha tapahtunut. Suoratoistopalveluiden tarjonnan ja dekkarikirjojen suosion perusteella Muranen ei ole mieltymystensä kanssa yksin.
”Ehkä nyt kun maailmantilanne on niin kaoottinen, ihmiset saavat tyydytystä siitä, kun joku asia tulee päätökseen ja ratkaistuksi”, hän miettii.
Murasen mukaan teatterissa saa kokea vielä enemmän jännitystä kuin kotona. Pelottavissa kohdissa kun ei voi mennä jääkaapille, silittää kissaa tai katsoa puhelinta.
”Tilanne on paljon autenttisempi, kun on lukittuna samassa tilassa. Mutta katsojan ei tarvitse pelätä, että Hiirenloukku olisi raaka. Tässä ei leikitä kauhuelementeillä”, Muranen vakuuttaa.
Hän uskoo, että tapahtumien sijoittuminen 1950-luvun Englantiin myös etäännyttää sopivasti.
”Kun liikutaan menneessä maailmassa, missä kaikki ei ole heti ratkaistavissa kännyköiden ja dna-testien avulla, mukana ei ole yhtään arkipäivän realismia.”
Päinvastoin Muranen lupaa, että esitys tulee olemaan täydellinen pakopaikka arjesta.
”Tämä on hieno suljetun tilan dekkari, jossa katsoja pääsee kokemaan hyytävää jännitystä ja samalla ratkomaan rikosta ja leikkimään oman elämänsä neiti Marplea tai Hercule Poirota.
Teksti Ida Henritius.