Kirjailijan sana: Vaiettuja tarinoita
“Eikö niistä kannattaisi kirjoittaa? Niistä palaavista naisista?” kysyi puolisoni mökkitorppamme saunan lauteilla eräänä helmikuisena viikonloppuna monta vuotta sitten.
Keskustelumme oli rönsyillyt Lapin sodan tapahtumasta toiseen: kuinka Pohjois-Suomessa oli enimmillään noin 200 000 natsiarmeijan sotilasta ja kuinka synnyinkyläni Kuusamon keskustassa ei sodan tuhoilta säästynyt kuin kaksi taloa. Olin juuri lukenut Oulun yliopiston tutkija Marianne Junilan teoksen, joka käsitteli suomalaisten siviilien ja saksalaisen sotaväen rinnakkaiseloa, ja pohdimme, millaiset syyt olivat ajaneet suomalaisia naisia hakeutumaan natsien palvelukseen. Kun Saksa antautui, kaikki Norjaan lähteneet naiset toimitettiin ensin Osloon ja sieltä laivattiin tutkintavankileirille Hankoon, mutta lapsuudessani olin kuullut heistäkin, jotka kävelivät kotiin poikki poltetun Lapin. Yläkouluaikoina historianopettajani Helena Palosaarikin oli kertonut, miten sodan jälkeen kotiin oli palannut väsyneitä, hiljaisia naisia. Kaikki tämä johti tuohon kysymykseen: “Eikö niistä kannattaisi kirjoittaa?”
Löylyssä mieleeni alkoi nousta kuvia vaitonaisesta naisjoukosta vaeltamassa läpi tuhkaksi poltetun Lapin kohti Rovaniemeä. Osa ajatuksistani oli selkeämpiä: yksi kulkijoista on jäänyt ojanpenkalle ja seuraa toisten loittonevia selkiä, ja osa oli epätarkkoja, aistihavaintoja: palaneiden talojen noen haju, ohrarieskan maku. Poisajeltujen hiusten sängen tuntu kämmenessä.
Myöhemmin kotona uskaltauduin lähettämään sähköpostia Marianne Junilalle ja tenttasin häntä palanneiden naisten kohtelusta. Kävin arkistoissa lukemassa kuulustelupöytäkirjoja ja hankin väitöskirjan Saksaan matkustaneista naisista, mutta näistä kävelleistä ei tietoja ollut. Yhtäkään haastateltavaa en löytäisi, sillä nuorimmankin heistä täytyisi olla yli satavuotias. Äitini mainitsi, että isoäitini äidinkin, kuusamolaisen kätilön kotiapulaisena olisi hetken ollut nuori tyttö, joka oli kulkenut jalan Norjasta kotiin.
Otin yhteyttä historianopettajaani ja kyselin, oliko muistitietoa tallennettu. Hän kertoi yrittäneensä aikoinaan haastatella palanneiksi väitettyjä, mutta kohdanneensa vain vaikenevia naisia. Pohdin, millaista olisi piilotella omia kokemuksiaan yli viisikymmentä vuotta. Saksan armeijan mukana taistelleille miehille on yhä olemassa muistoa kunnioittava perinneyhdistys, mutta samassa armeijassa työskennelleet naiset leimattiin sodan jälkeen joko löyhämoraalisiksi lutkiksi tai univormuista huumaantuneiksi pikkutytöiksi. Miesten tekoja perusteltiin komentoketjuilla, mutta naiset joutuvat kantamaan vastuun yksilöinä.
Pelkästä matkanteosta oli kiinnostava kirjoittaa. Aiemmissa kirjoissani ihmiset tapaavat pysyä paikallaan, rakentaa taloja ja asua niissä, mutta tällä kertaa henkilöt vain kävelisivät. Ympärillä olisi vain paljakkaa ja palsasoita, pohjoisen vuolaita virtoja ja kesään heräävää metsää. Myös Lapin sodasta kertominen on mielestäni tärkeää, sillä Etelä-Suomen ihmiset tuntuvat tietävän tarkasti ne toisen maailmansodan taistelut, jotka sijoittuvat Kannakselle sekä Laatokan Karjalaan, mutta pohjoisen tapahtumat ovat monelle epäselviä.
Vaikka tapahtumat ovat fiktiivisiä, sain kirjan ilmestymisen jälkeen lukijoilta runsaasti yhteydenottoja. Yksi kertoi äitinsä maininneen, kuinka Muurolassa kerittiin palanneiden naisten hiuksia. Toinen kertoi rauhan tullen pitkin Kuopion toria marssitetun naisia, jotka olivat tehneet yhteistyötä saksalaisten kanssa. Tällaisia tapahtumia ei löydy historiankirjoista, eikä niitä ei voi todentaa. Silti en voi olla ajattelematta, kuinka paljon Suomesta löytyisi historiaa, josta on vaiettu. Kuinka paljon niistä on naisten tarinoita? Moniko erilaisten vähemmistöjen?
On tärkeää pysähtyä pohtimaan, kenen kertomuksia kerrotaan. Sotakuvauksissa on usein keskitytty urheiden miesten taisteluihin sekä presidenttien ja kenraalien vaikeisiin päätöksiin. Naisten roolit ovat vähäisemmät, sillä heitä kuvataan miesten kautta, joko sitkaina evakkoemäntinä, uutterina lottina tai murheisina kaatuneen sotilaan äiteinä. Jos jonkun sotakokemus on näistä eronnut, hänen on kannattanut olla puhumatta siitä, sillä rooleihin kuulumattomille ei pystytetty patsaita tai nimetty liputuspäiviä. Heidän kohtalonaan oli häpeä.
Mutta nyt kirjan kertomukset ohjataan näyttämön tapahtumiksi! Minua hämmästyttää, taipuuko vaellusromaani teatterin kielelle. Nauroin ohjaajalle, kuinka onnekasta on, että paikkana on Helsingin kaupunginteatteri, jossa on ymmärtääkseni Pohjoismaiden suurin pyörönäyttämö: sitähän sopii tallustaa tässä esityksessä, jonka pituus on 618 kilometriä! Mutta oikeasti olen iloinen siitä, että nämä kotiin palattuaan hiljentyneet naiset saavat viimein kuuluvan äänen.
Kirjailija Tommi Kinnunen