Klassinen kasvutarina ja eeppinen sinfonia
Fanny ja Alexander on eeppinen sukusaaga, jossa seurataan Ekdahlin teatterisuvun ja piispa Edward Vergeruksen perheen elämää. ”Siinä on vahvasti läsnä teatterin, taiteen ja kirkon maailmat. Tietty spektaakkelinomaisuus ja moniäänisyys ovat teoksen ydintä”, ohjaaja Paavo Westerberg kertoo.
Moniäänisyydellä Westerberg viittaa siihen, että draaman jokainen keskeinen henkilö kuljettaa yhteisten teemojen erilaisia variaatioita, tai vastateemoja.
”Silti jollain tavalla kaikki henkilöt ovat saman lähteen äärellä, ja loppupuolella äänet pääsevät soimaan yhtä aikaa. Näytelmää ei katsota vain yhden väitteen läpi. Mutta keskiössä on ristiriidat ja muutokset perhesuhteissa. Kyseessä on samalla klassinen kasvutarina.”
Fanny ja Alexander perustuu Ingmar Bergmanin osittain omaelämäkerralliseen suurteokseen (1982). ”Bergman on paitsi hieno ohjaaja myös fantastinen käsikirjoittaja. Hän on erityisen tarkka kuvaamaan ihmismieltä ja miljöötä. Kieli on äärettömän rikasta ja teoksen maailma on tarjonnut paljon pohdittavaa”, Westerberg sanoo.
Westerbergin sovituksen lähtökohtana on elokuvan sijaan ollut Bergmanin kirjoittama proosallisempi versio. Hän on halunnut ottaa etäisyyttä monien tuntemaan elokuvaan, sillä teatteri ja elokuva ovat taidemuotoina niin erilaisia.
”Teatteri mahdollistaa karnevalistisemman käsittelytavan, jossa vakavia asioita voi katsoa myös leikkisästi ja kevyesti. Mukaan voi toisella tavalla kuin elokuvassa tuoda asioita, joilla ei ole reaalielämän rajoitteita.”
Lapsuuden kokemukset
Näyttämötulkinnan ytimessä on Fannyn ja Alexanderin näkökulmat. He kasvavat kotoisassa teatteriperheessä, mutta joutuvat isän kuoleman jälkeen muuttamaan äidin miehen luokse.
Piispalla on hyvin erilainen käsitys maailmasta ja lasten kasvattamisesta kuin mihin lapset ovat tottuneet.
Westerbergiä kiinnostaa emootiot, joita lapsuuden perheestä erilliseksi kasvaminen ja oman minuuden löytäminen tuottavat. Ennakkosuunnittelussa Westerberg on pohtinut taiteellisen suunnitteluryhmänsä kanssa lapsuutta niin selviytymisen kuin lapsuuden aarteiden näkökulmista.
”Olemme kaikki selviytyneet lapsuudesta, mutta jollain tavalla kannamme lapsuutta sisällämme. Mitkä ovat niitä asioita, jotka ovat tehneet meistä meidät? Mikä on lapsuutemme käsikirjoitus?”
Westerbergin mukaan minuuden ytimessä sijaitsevat usein tarinat ja mielikuvitus, ja sillä alueella myös näytelmä liikkuu. Alexanderille mielikuvitus on voimavara, joka pelastaa tilanteista, vaikka toisaalta se ajaa hänet myös konflikteihin.
Alexander joutuu kohtaamaan asioita, joita ei toivoisi kenenkään lapsuuteen. Silti näytelmä katsoo lapsuutta armollisesti. Se ei kiellä tuskan sävyjä, mutta ei paneudu niihin sillä ajatuksella, että traumat tekevät meistä meidät.
”On eri asia, tuleeko traumasta story of my life vai story in my life. Näiden kahden ajatusrakennelman välissä on iso kysymys, voiko lapsuuden kirjoittaa uudestaan”, Westerberg selventää.
Teatterin ylistystä
Teatteriperheen lapsina Fanny ja Alexander kasvavat tarinoiden maailmassa ja pääsevät seuraamaan tarinoiden rakentamisen mystiikkaa. Uudessa perheessä tarinoihin ei suhtauduta yhtä suopeasti. Piispa ajattelee, että teatterilaisille tarinat ovat pakoa todellisuudesta ja etteivät he uskalla elää tässä hetkessä, kun taas teatterilaiset ajattelevat, että juuri tarinoiden avulla he kohtaavat todellisuuden.
”Nämä kaksi vastakkaista näkemystä ovat arvojen tasolla konfliktissa ja synnyttävät katsojan kannalta kiinnostavan jännitteen”, Westerberg kertoo.
Hän kuvaa näytelmää isoksi hyrräksi, joka avautuu moneen suuntaan. ”Se mikä tässä tarinassa viehättää, on sen elämän kaltaisuus. Kukaan hahmo ei ole pelkästään hyvä tai paha, vaan esiin tulee elämän rikkaus ja uskottavuus, kaikessa on sävyjä.”
Lisäksi henkilögalleria on niin rikas, että se mahdollistaa katsannon, jossa ei ole vain yhtä totuutta. ”Kyseessä on kasvutarina ja eeppinen sinfonia, jossa elämän tärkeimmät kysymykset, kysymykset rakkaudesta ja kuolemasta, käsitellään perheen, lapsuuden ja teatterin kehyksessä.”
Westerbergillä ehti olla jo toisenlainen ajatus näytelmästä, mutta koronan myötä hänelle nousi voimakas halu ylistää teatteria ja esittävää, elävää taidetta.
Näytelmä alkaa teatterinjohtajan puheella: Minä rakastan tätä pikku maailmaa näiden paksujen muurien sisäpuolella, ja minä myös pidän ihmisistä, jotka työskentelevät tässä pikku maailmassa. Ulkopuolella on suuri maailma, ja joskus pikku maailma onnistuu hetkeksi heijastamaan suurta maailmaa, niin että me ymmärrämme sitä paremmin.
”Teos on koko ajan pienen ja suuren maailman rajapinnalla. Ilo on siinä, että pienessä maailmassa on eri lainalaisuudet, vaikka se on peili sille, mitä ulkopuolella tapahtuu. Teatteri on hetken taidetta ja ihana leikki”, Westerberg sanoo.
Ida Henritius
Kirjoitettu kesäkuussa 2022