Saavutettavuustyökalut

Turvallisesti teatteriin - katso ohjeistuksemme turvalliseen teatterikäyntiin täältä.
Helsingin Kaupunginteatteri

Yllättävä kohtaaminen saa aikaan murtuman olemisen tavassa

Elina Snicker © Tiina Eronen

Elina Snickerin lyhytnäytelmässä Itku vieraalle kaksi kehoiltaan ja rajoiltaan hyvin erilaista ihmistä tapaavat sattumalta uimahallin pukuhuoneessa. Kohtaaminen pakottaa irtautumaan itselle ominaisesta tavasta olla läsnä.

Näytelmän alussa Luutnantti on matkalla vahtimaan varusihmisten uintivuoroa, kun pukuhuoneessa tuntematon nainen pyytää rasvaamaan selkänsä. Luutnantti kokee pyynnön yksityisen rajan ylittämisenä.

“Olen töissäni tutkinut usein ihmisten keskinäisiä rajoja. Minua kiinnostaa yksityisen ja yhteisen rajat, vastuu itsestä ja muista ja oikeus omaan tilaan”, Snicker kertoo.

Luutnantti on ammattiroolinsa suojassa, muodossa oleva henkilö, jolla on tietynlainen rooli järjestelmässä. Hän on pakannut ja rajannut itsensä tarkasti toisin kuin kosketusta kaipaava Pyytäjänainen. Tämän yksityinen tila on laajempi, ja omat rajat ikään kuin leviävät.

Snicker halusi viedä Luutnantin arvaamattomaan maastoon, jossa tämä joutuisi kohtaamaan jotakin ennalta-arvaamatonta, ja vielä työaikana. Jotakin, joka mahdollistaisi murtuman ulos omasta maailmankuvasta. Vaikka näytelmän miljöö on pukuhuone, on asioiden todellisena tapahtumapaikkana henkilöiden kehot.

“On aika intiimi tilanne riisua julkisessa pukuhuoneessa, ja ihmisellä on tietenkin täysi oikeus omaan tilaansa ja kehoonsa. Olen miettinyt, mitä voisi tapahtua, jos tila murtuisi ja olisi ikään kuin pakko antautua tilanteeseen toisen kanssa”, Snicker pohtii.

Snickerille merkittävä havainto on ollut, että emme ole vain yksi, meissä on monta minua: “Ihminen on läsnäolollaan hyvin eri tavalla eri paikoissa ja eri ihmisten kanssa. Sen myöntäminen on suuri vapaus.”

Läsnäoloa ilman sanoja

Kirjailijana Snicker on paljon pohtinut, miten määrittelevää kieli oikeastaan on, kun se on ihmisten ensisijainen kommunikaatioväline. Hän on itse monesti kokenut, ettei ole osannut antautua jollekin tilanteelle ennen kuin on jo määritellyt, mikä ja millainen tilanne on.

“Olen miettinyt läsnäolon armoa ilman sanoja, ja sitä, että todella suostuu olemaan läsnä”, Snicker kertoo. ”Yllättävän kohtaamisen tuottamaa murtumaa henkilöiden olemisen tavassa, ja tämän murtuman tuottamaa armon mahdollisuutta, vaikka se tapahtuisikin jonkin liiallisen ja loukkaavankin kautta.”

Myös kirjoittaminen tarkoittaa Snickerille läsnäoloa ihmisten kanssa, eli sitä että kuuntelee, mitä ja miten ihmiset puhuvat. Hän kiinnittää huomiota esimerkiksi puheen rytmiin ja siihen, kuinka täsmällistä tai liukuvaa puhe on, ja katsovako ihmiset toisiaan puhuessaan.

“Olen tavallaan salakuuntelija, mutta minua eivät kiinnosta niinkään kuulemani tarinat. Minua kiinnostaa, miten puhutaan. Minulle sisältö, tapa olla on kielessä”, Snicker selittää.

Hän ajattelee, että kielen sisällä on kehon asento ja maailmankuva. Näytelmässä henkilöiden kielen tulisi antaa vihje siitä, miten henkilöt ovat näyttämöllä.

Luutnantin ja Pyytäjänaisen puhetavat paljastavat erilaiset elämäntarinat. Luutnantin kieli on täsmällistä, ja hän on sen avulla tilanteessa ja työtehtävässään kiinni. Pyytäjänaisen kieli taas on toistavaa, assosiatiivista ja kiinni menneisyydessä ja koko eletyssä elämässä.

Tutun ja tuntemattoman rajapinnalla

Armeijan miljöötä Snicker on käyttänyt myös aiemmissa töissään, kuten Riihimäen Teatteriin kirjoittamassaan ja ohjaamassaan teoksessa Puolustusvoimat, rakastettuni. Näytelmässä hän  pohti, miten koko kehoon ja maailmankuvaan vaikuttaa, että on kasvanut jossain järjestelmässä, esimerkiksi armeijan keskellä.

Snickerille armeijamiljöö on tuttu, sillä hän on syntynyt ja elänyt ensimmäiset vuotensa kasarmialueella. Lapsuuden äänimaisemaan kuuluivat konekiväärien naputukset ja räjäytykset.

“Uskon, että kannattaa kirjoittaa siitä, mikä on jollakin tavalla itselle syvästi tuttua, jotta havainnot tulevat kehon ja tietoisuuden läpi tarkkoina niin, että joku muukin voisi ne tunnistaa”, Snicker kertoo.

Samalla hän yrittää kirjoittamalla päästä jonnekin, mitä ei vielä tiedä. Lopputuloksen täytyy tulla yllätyksenä myös kirjailijalle itselleen: ”Ajattelen, että tehtäväni on tutkia sitä mitä vielä en tiedä, eikä sitä, minkä varmasti tiedän. Tutun ja tuntemattoman rajapinnalla.”

Näytelmän konkreettisena alkukimmokkeena oli pukuhuoneessa tapahtunut kummallinen ja epämukavalta tuntunut kohtaaminen, jossa tuntematon nainen pyysi Snickeriä rasvaamaan selkänsä. Snicker alkoi miettiä, mitä tällaisen kohtaamisen myötä voisi tapahtua.

Snicker sanoo, että on hankalaa etukäteen arvioida, miten paljon näytelmän varsinaiseen konkreettiseen kirjoittamistyöhön menee aikaa. Kirjoittaminen kun on paljon muutakin kuin vain sitä, että istuu tietokoneen ääressä ja näpyttelee tekstiä.

“Kävelen luonnossa ja ajattelen vain ideaa ja yritän etsiä ydinkuvaa tai ydinmiljöötä. Tässä eniten aikaa meni idean löytämiseen ja rajaamiseen”, Snicker kertoo. ”Jotkut kirjoittavat paljon tekstiä ja rajaavat sitten kirjoittamaansa. Minä vaeltelen idean kanssa, ja varsinainen kirjoitustyö on sitten melko täsmällistä. Aikaa, jonka kokonaistyö vaatii, ei voi kuitenkaan ohittaa.”

Lyhytnäytelmän tilauksesta Snicker oli ilahtunut, koska sellaista niin harvoin tehdään Suomessa. “Kolmen näytelmän sarja on rohkea ajattelua. Minulle lyhytnäytelmä tarkoittaa sitä, että joutuu rajaamaan tiukasti, ja rajaukset ovat ihania!”

Ida Henritius

 

 

 

 

 

 

 

Sofi Oksanen - Elina Snicker - Maija Vilkkumaa

Vain parasta minulle

Kolmesta pienoisnäytelmästä koostuva esitys
  • Pieni näyttämö
  • Ensi-ilta 27.10.2020
  • Noin 1 t 45 min, sis. väliajan
  • Opiskelijalippu 19,50 € (ma-to), Eläkeläislippu 36 € (ma-to), Peruslippu 39 €