Kuinka musikaali syntyi?
Haastattelussa Päiväni murmelina -musikaalin käsikirjoittaja Danny Rubin (DR) ja musiikista ja laulujen sanoista vastaava Tim Minchin (TM).
Mistä sait idean tehdä Päiväni murmelina -musikaali?
DR: Olen kirjoittanut lauluja sekä soittanut kitaraa teini-ikäisestä alkaen ja kuunnellut monipuolisesti kaikkea: folkista ja rockista kamarimusiikkiin sekä Broadway-musikaaleihin. Urani kääntyessä käsikirjoittamiseen etsin tapoja ylläpitää musiikkia elämässäni ja työskentelin jopa muutamassa musikaalielokuvaprojektissa. Päiväni murmelina -elokuvan ilmestyttyä tiesin, ettei minulla ole kiinnostusta jatko-osan kirjoittamiseen – minulle Päiväni murmelina oli jo itsensä jatko-osa, joka teki varsinaisen jatko-osan tarpeettomaksi. Toisaalta kuitenkin tiesin tarinan olevan erittäin rikas teemoiltaan, ja mikäli minulla olisi mahdollisuus palata materiaalin ääreen, tekisin sen vain kerran ja eri taidemuodoin kuin elokuva. Harkitsin Päiväni murmelina -romaanin kirjoittamista (jokainen luku on luku 1); televisiosarjaa (lavasteet ja roolihenkilöt samat jokaisessa jaksossa, kuten television puolen tunnin komediasarjoissa tapana on), mutta ylivoimaisesti paras valintani oli teatterimusikaali. Tajusin musikaalikerronnan antavan tarinalle vapauden sisältää toistoa, teemoja ja variaatioita, kierroksia ja synkronointia – kaikki musiikilliset keinot, jotka sopivat täydellisesti Päiväni murmeliin. Jopa laajat teemat Philin matkalla – hänen muuttuva mielensä, ulkonäkönsä ja sivistyksensä – voidaan heijastaa kehittyvissä musiikkityyleissä. Kaikki tämä kuulosti loistavalta tavalta palata tarinaan, ja arvelin sen olevan hauskaa. Jota se olikin.
Minkälainen suhde sinulla oli Päiväni murmelina -elokuvaan ennen musikaalin säveltämistä?
TM: Olin nähnyt elokuvan useammin kuin kerran, ja rakastin sitä… mutta en ollut kiihkofani henkeen ja vereen. Ja itseasiassa “elokuvasta-näyttämölle” adaptaatiot eivät yleensä ottaen ole minun juttuni. Päiväni murmelina joka tapauksessa oli upea lähtökohta, joka omasi tavallisesta poikkeavan rakenteen ja luotin aina sen voivan kantaa näyttämöllä.
Minkälaisia haasteita tarinan näyttämölle siirrossa oli?
DR: Vähemmän kuin ajattelin. Esimerkiksi elokuva on pitkälti rakennettu montaasille – lyhyitä kohtauksia editoitu yhteen, mikä mahdollistaa hyppäykset ajassa ja paikassa edestakaisin. Mutta kuinka näyttämöllä Phil voisi pudota kellotornista ja seuraavassa kohtauksessa nousta ylös sängystä? Ohjaaja Matthew Warchus ohjeisti minua, että mitä tahansa voin haaveilla, onnistutaan tekemään näyttämöllä. Pystyimme toteuttamaan innovatiivista ja yllättävää lavataikuutta alkuperäisessä näyttämöversiossamme, kuten mahdottoman takaa-ajokohtauksen. Huomasinkin aiempien vuosien kokemukseni käsikirjoittajana valmistaneen minua tähän loputtomaan uudelleenkirjoittamiseen ja kohtausten hiomiseen, joten henkilökohtainen haasteeni: musikaali, jota epäröin, osoittautui upeaksi kokemukseksi. Yksi odotettu haaste oli helposti ratkaistu: sijoittuuko tarina elokuvan mukaisesti vuoteen 1993 vai nykyhetkeen? Halusin sen sijoittuvan nykyhetkeen ja ainoa todellinen haaste, elefantti huoneessa, oli ettei vuonna 1993 ollut matkapuhelimia tai langatonta verkkoa. Tänä päivänä yllättävän sääilmiön sattuessa kaikki tsekkaisivat puhelimiaan ja Phil Connors voisi soittaa kenelle tahansa tai viettää päivänsä surffaillen netissä, joka vähentäisi huomattavasti loukkuun jäämisen tunnetta. Onnekseni puhelin- ja tietoverkkoyhteydet voivat lumimyrskyn vuoksi uskottavasti katketa, joten näin tapahtui.
Sanoisin suurimpien haasteiden elokuvasta näyttämölle liittyvän Phil Connorsin roolihenkilöön. Suurimmalle osalle yleisöstä Phil Connors on Bill Murray. Jotta Päiväni murmelina toimii missä tahansa taiteellisessa muodossa, meidän täytyy haluta matkalle selvästi epäsympaattisen Philin kanssa. Bill Murraylla on ainutlaatuinen kyky olla ilkeä ja rakastettu samaan aikaan, joten hän osui nappiin elokuvassa. Toisaalta hänen tyylinsä elokuvassa on hyvin lakoninen ja ilmeetön, hän ei ole mies, joka puhkeaa lauluun. Me olisimme voineet uudelleen luoda Bill Murray -tyyppisen henkilöhahmon, joka olisi ehkä liian kyyninen laulamaan, mutta murtumispisteessä hänen luonnollinen äänensä tulisi esiin. Ei kamala ajatus, mutta tarkoittaisi musikaalia, jossa päähenkilö ei laula kuin vasta lopussa.
Joten viime kädessä oli parempi vapauttaa yleisö ajattelemasta Bill Murrayta Philinä ja etsiä uusia keinoja luoda uskottavasti lauluun puhkeava ilkeä henkilö, jonka kanssa haluamme ilomielin taittaa tämän pitkän matkan.
Kuinka päätit mitä osia tarinassa olisi hyvä tulkita laululla?
TM: Erittäin hieno, erittäin suuri kysymys! “Kuka-laulaa-mitä-milloin?” -pulma on – uskoakseni – vaikein ja ratkaisevin osa musikaalin tekemisessä. Otamme huomioon monia tekijöitä: keihin roolihenkilöihin yleisön täytyy satsata? Missä kohtaa saamme naurun? Milloin voimme itkeä? Kuinka tasapainoilemme kuoron ja soolonumeroiden kanssa? Milloin musiikki tarjoaa kerronnalle ajavan voiman? Ja niin edelleen. Me teimme kaikki nämä päätökset ennen kuin aloin kirjoittaa.
Oliko jokin tietty osa tarinasta, jonka koit erityisen hankalaksi tuoda näyttämölle?
DR: Kun Phil on saavuttanut viisautensa, eli viimeinen käänne kun hän ymmärtää, ettei voi pelastaa vanhaa miestä, elokuvassa seuraa montaasi Philistä tekemässä hyviä tekoja. Tämän osan muuttaminen näyttämölle jätettiin viimeiseksi, koska kukaan meistä – minä, ohjaaja tai säveltäjä – ei tiennyt kuinka se tehdään. Odotin Timiä säveltämään laulun, joka kattaisi tämän osuuden, ja hän odotti minun käsikirjoittavan toimivan kohtauksen. Lopulta saimme langat nivottua yhteen, kun muita osia musikaalista rakennettiin. Jossain vaiheessa ymmärsimme, että jokaisella kaupungin roolihenkilöllä on pieni tarinansa kerrottavanaan, joten voisimme käyttää tätä kohtausta päättääksemme nuo tarinat. Olimme löytäneet Philin kokemusmaailmaa kuvaavan rytmiikan, ja se johdatti meidät toteuttamaan montaasin suurena koreografioituna numerona. Sitä emme tajunneet esityksen kaipaavan ennen kuin kaikki muu oli kohdallaan.
Oliko Päiväni murmelina työssäsi jotakin erityistä tai erilaista verrattuna muihin töihisi?
TM: Päiväni murmelina oli ainutlaatuinen haaste. Koska tarina perustuu toistolle ja loukussa olemiselle, minun täytyi tehdä lukuisia päätöksiä siitä, kuinka musiikin tulisi heijastaa teemoja. Joten partituuri on maustettu kierroksilla, toistolla ja loputtomuuden vihjauksilla (olen kirjoittanut pienen esseen tästä aiheesta https://www.timminchin.com/2019/12/07/the-groundhog-day-songbook-tims-foreword-and-more/ ) Mutta yhtä aikaa oli tärkeää, ettemme työssämme jää loukkuun liikaa, koska emme halunneet teoksesta tulevan yhtä tylsä kuin Philin elämästä kehkeytyy. Siispä oli haaste keksiä kuinka näyttää uurastusta ja samalla olla edelleen äärimmäisen viihdyttävä.
Minkälaisia työtapoja sinulla oli Danny Rubinin kanssa?
TM: Danny ja minä ja ohjaaja Matthew Warchus vietimme alusta alkaen paljon aikaa yhdessä keskustellen tarinasta. Mitä se merkitsi hänelle ja mitä Matthew ja minä näimme siinä, sekä lukemattomista suunnista, joita voisimme valita. Näin loimme yhteisen “kartan” voidaksemme jatkaa kirjoitustyötä. Siitä alkaen työskentelimme sähköpostin välityksellä, koska asumme eri maissa! Aloin kirjoittaa lauluja ja hän jatkoi käsi
kirjoituksen uudelleenmuokkausta tarpeiden mukaan. Dannyllä on hurja mielikuvitus, ei ollenkaan hienosteleva, ja minä olen melko matemaattinen ja kunnioitan rakennetta. Se oli kovaa työtä ja ihanan hauskaa. Meillä oli kolme työpajaa ennen kuin pääsimme lähellekään varsinaisen esityksen harjoitusten alkua. Ja Danny tuli tietysti lentäen jokaiseen työpajaan. Musikaalityöpajat ovat uskomattoman hauskaa, ilahduttavaa ja helvetin stressaavaa työtä!
Mikä mielestäsi oli koskettavinta tarinassa? Miksi se on tärkeää?
DR: Aivan ensimmäinen Murmelinpäivä (Groundhog Day) on itseasiassa Philin elämän huonoin päivä. Hän vihaa kaikkea siinä. Viimeinen Murmelinpäivistä on täynnä rakkautta ja ystävyyttä, anteliaisuutta ja juhlaa, luultavasti se on Philin paras päivä koskaan. Ja nämä kaksi Murmelinpäivää ovat täsmälleen sama päivä. Ainoa, joka on muuttunut, on Phil. Tämä tekee tarinan voimaannuttavaksi ja toiveikkaaksi. Jokainen tunnistaa Philin ahdingossa jotain omasta elämästään tuttua, jokainen tuntee joskus olevansa jumissa. Phil Connors osoittaa meille, että sen sijaan, että vaipuisi epätoivoon tai odottaisi olosuhteiden muuttuvan, meillä on kyky vapautua kehästämme ja muuttaa maailmamme yksinkertaisesti muuttamalla itseämme.
TM: Philin täytyy sisäistää kaksi asiaa vapautuakseen: Kuolema on väistämätön ja siihen asti avain onneen (tai ainakin rauhaan) on keskittyä muiden ihmisten onnellisuuteen. Hän löytää tasapainon passiivisuuden ja asioihin puuttumisen välillä. Pidän sitä suunnattoman vaikeana läksynä oppia, mutta yritän.
Sähköpostitse Danny Rubinia ja Tim Minchiniä haastattelivat Samuel Harjanne ja Henna Piirto toukokuussa 2020.