Saavutettavuustyökalut
Huom! Poistunut ohjelmistosta!
OHJAUS Tuija Töyräs
LAVASTUS Tina Jokitalo
PUVUT Maija Pekkanen
MUSIIKKI Markus Fagerudd
VALOT Risto Heikkerö
ÄÄNI Mauri Siirala
NÄYTTELIJÄT: Oskari Katajisto, Pekko Pulakka/Mika Länsimäki, Seppo Maijala, Eija Vilpas, Hannu Lauri, Riku Kemppinen, Marjatta Raita, Susa Saukko, Merja Pietilä, Sanna Saarijärvi, Sami Hokkanen
Elää vain kirjoittaakseen Helsingin Kaupunginteatterin Saarikoski-näytelmässä mestari on vasta tiensä alussa Omaksi kuvakseen , käsikirjoitus ja ohjaus Tuija Töyräs. Musiikki Markus fagerudd, lavastus Tina Jokitalo, rooleissa Oskari katajisto, Pekko Pulakka, Seppo Maijala, Eija Vilpas, Hannu Lauri, Marjatta Raita, Riku Kemppinen, Merja Pietilä, Sanna Saarijärvi ja Susa Saukko. Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 21.10.. Arvio 26.10. esityksestä. 1983 kuollut Pentti Saarikoski kuuluu sodanjälkeisen Suomen kestotähtiin ja hän on edelleenkin mielenkiintoinen ja ristiriitaisia tunteita herättävä persoonallisuus. Ei mikään ihme, että Tuija Töyräksen hänestä kirjoittama ja ohjaama näytelmä on ennättänyt jo herättää kohtuullisessa määrin keskustelua puolesta ja vastaan. Helsingin kaupunginteatterin uutuus tarjoaa intensiivisen katsomiskokemuksen nuoren kirjailijan uran alkuun, niihin tekijöihin joista kasvoi legendaarinen kirjallinen mestari. Narsistin matka menneisyyteen Näytelmä sijoittaa tapahtumansa vuoteen 1962 ja Kupittaan mielisairaalaan, jonne kirjailija päätyi rajun kännäily- ja sekoilukauden seurauksena. Hän oli 25-vuotias, ja ehtinyt jo julkaista joitakin runoteoksia. Ensimmäinen avioliitto nuoruudenystävän Tuulan kanssa alkoi jo olla ohi. Kertomus etenee takautumin, joissa sairaalan huoneeseen vyörytellään katkelmia lapsuuden ja nuoruuden vaiheista. Näytelmässä Saarikoski Kupittaalla ollessaan ikään kuin tarkkailee omaa elämäänsä kuvina ja taistelee itsensä irti ahdistavan, uskonnollisen kodin ja kirkon vaikutuspiiristä. Näytelmän alku keskittyy erityisesti Saarikosken dominoivaan isään. Seppo Maijala tekee roolissaan vaikuttavaa työtä, kuten myös Eija Vilpas ahdistuvana äitinä. Heidän rakoileva suhteensa isän käydessä vieraissa saattaa olla yksi syy nuoren kirjailijan ahdinkoon ja elämäntuskaan. Oskari Katajiston antaumusta Näytelmä tarjoaa ajoittain sitaatteja Saarikosken päiväkirjoista ja Pekka Tarkan ensimmäisestä elämäkerrasta. Erinomainen osa kokonaisuutta ovat kirjailijan runot, joita aikuista Saarikoskea esittävä Oskari Katajisto antaumuksella ja eläytyvästi tulkitsee. Katajiston suoritus ylipäätään on näytelmän onnistumiselle keskeinen seikka. Hän sukeltaa ihailemansa kirjailijan nahkoihin vailla sitä ylikunnioittavaa ja paikalleen pysähtynyttä jäykkyyttä, johon on vaara sortua alansa kiistatonta neroa kuvattaessa. Näytelmä ei pese Saarikoskea miksikään putipuhtaaksi, väärinymmärretyksi neroksi. Hän on renttu, jota ei voi olla ajoittain sympatiseeraamatta, mutta jota tekisi myös mieli vetää päin näköä. Musiikki luo antiikin sävyjä Lavalla nähdään ajoittain lapsi-Saarikoski, jota Pekko Pulakka hallitusti esittää. Hän laulaa herkällä sopraanolla, ja näiden esitysten myötä mukaan tulee eräänlaista pyhää henkeä, jota itse en heti mieltäisi osaksi Saarikoskeen liitettyä mytologiaa. Ratkaisu osoittautuu kuitenkin lopulta onnistuneeksi, kuten Markus Fageruddin musiikki ylipäätään. Antiikin sävyjä ja kirkkomusiikin tasoja tavoitteleva musiikki tukee hyvin ohjaajan mukaan valitsemaa – onneksi päällekäymätöntä – symboliikkaa, jota edustavat mm. tulessa heiluvat runoarkit ja kulissien takaisten tapahtumien varjokuvateatteri. Näytelmän lavastus on onnistunutta kaikessa viitteellisyydessään, se toimii kaikissa ympäristöissä. Suuri rakkaus ja muusa Näyttelijöitä vielä nostaisin esille ensimmäistä vaimoa esittävän Sanna Saarijärven. Hänen suorituksessaan runoilijan ensimmäisenä muusana välittyy vaikuttavasti se suuri rakkaus, jota hän kirjailijaa kohtaan tunsi, mutta myös se sydäntäraastava mustasukkaisuus, jota hän koki, kun hänen miehensä kävi vieraissa. Mies takertui hänen, toisaalta työnsi tätä läheltään pois. Susa Saukko Saarikosken häiriintyneenä rakastajattarena Lennuna on melkoisen irvokas hahmo, mutta sopii hyvin kirjailijan sekoiluvaiheisiin. Kirjailijan uran uljas nousu Näytelmä päättyy Saarikosken vapautumiseen mielisairaalasta hetkenä, jolloin ahkeran kirjailijan ura on lähdössä siihen varsinaiseen lentoon, jonka me kaikki tunnemme. Niille, jotka eivät tunne Saarikosken myöhempiä vaiheita kovin tarkkaan, näytelmä herättänee suuren halun tarttua hänen päiväkirjoihinsa ja runoteoksiinsa. Yhtä kaikki, kaupunginteatterin ansiokas katsaus runoilijan nuoruuteen ja lapsuuteen on varmasti katsojien enemmistön mieleen, minkä kuuli loppuunmyydyn katsomon raikuvista aplodeista esityksen jälkeen.
Lue lisääMinä olen maailma Tuija Töyräs on kirjoittanut ja ohjannut Kaupunginteatteriin Omaksi kuvakseen -näytelmän runoilija Pentti Saarikosken nuoruudesta. Kollaasimainen fiktio sijoittuu vuoteen 1962. Silloin 25-vuotias Saarikoski oli Kupittaan mielisairaalassa. Juopottelu ja identiteettiristiriidat olivat saattaneet nuoren miehen huonoon kuntoon. Omaksi kuvakseen on rakenteeltaan ilmava ja paikoin hyvin kaunis näytelmä. Saarikosken nuoruusvuosilta olisi löytynyt runsaasti tapahtumia, joilla olisi voinut korostaa hänen klovnin rooliaan. Tuija Töyräs antaa vain muutaman riemukkaan kohtauksen osoittaa, millainen taituri Saarikoski halutessaan oli. Runoilijaa esittävän Oskari Katajiston skaala on laaja: juoppohulluudesta hurmioon, Jumalan kaipaamisesta uskon kieltämiseen, henkisyydestä lihallisuuteen. On helppo uskoa hänen runoilijansa charmiin ja samalla nähdä itsestään eksyksissä oleva ja sosiaalisesti arka nuori mies. Ihminen on todella kokonainen maailma. Näytelmä vie takautumissa ahtaan porvariskodin ristiriitoihin, kouluun ja seurakuntaan. Nuoruuden rakkaus ensimmäiseen vaimoon, (Sanna Saarijärvi) on vahva. Tyttöystävä (Susa Saukko) vaikuttaa ensin kovin hennolta ja haperolta, mutta paria koossapitävä intohimo tulee taidolla esiin yhteisessä kiipeilyköysikohtauksessa. Seksuaalisen identiteetin etsintä on muutenkin näytelmässä toteutettu tyylillä. Poissa ovat ikävä kyllä kouluajan tärkeät ystävät ja filosofiset keskustelut länsimaisen kulttuurin ja kirkon tilasta sekä oman minän paikasta maailmassa. Myös Saarikosken poliittisen kiinnostuksen synty ja syyt jäävät irralliseksi välähdykseksi. Markus Fageruddin musiikki soi kauniina ja kuulakkaana, varsinkin kreikaksi lauletut Uuden testamentin jaksot. Tina Jokitalon onnistunut lavastus muuntuu moneksi ja korostaa valoheijastuksineen ja varjohahmoineen koko näytelmän ilmavaa rakennetta sekä nopeita ajan ja paikan vaihtoja. Saarikosken runot houkuttelevat palaamaan hänen runokirjojensa ja elämäkertojen pariin.
Lue lisääNuori runoilija (Oskari Katajisto) ryyppää ja painaa duunia Helsingin kaupunginteatterin näytelmässä Omaksi kuvakseen. Toverit (Sami Hokkanen) kantavat lisää viinaa. STEFAN BREMER Helsingin kaupunginteatterin Omaksi kuvakseen näyttää yksityisen puolen Pentti SaarikoskestaTEATTERIKuten hyvin tiedetään, teatterin tekeminen historian suurmiehistä ja -naisista on vähintäänkin ongelmallista. Näin etenkin silloin, kun henkilö on lähihistoriasta ja hyvin tunnettu. Voiko olla edes teoreettisesti mahdollista tiivistää tuhansien sivujen elämäkertatieto parin tunnin näytelmäksi?Ei. Kyse on aina valinnoista, tulkinnoista ja rajauksista, joiden oikeutuksista voidaan kiistellä loputtomiin. Näin on myös Helsingin kaupunginteatterin näytelmässä Omaksi kuvakseen.Se, joka tulee Helsingin kaupunginteatterin pienelle näyttämölle etsimään selitystä tai biografista kokonaiskuvaa liki myyttiset mitat saavuttaneesta ilmiöstä nimeltä Pentti Saarikoski, joutuu todennäköisesti pettymään. Sen sijaan näemme näytelmän, joka kiinnittyy nuoren taiteilijaneron kautta ennen kaikkea olemassaolon ongelmaan. Tätä tarkoitusta Tuija Töyräksen käsikirjoittama ja ohjaama näytelmä palvelee hyvin.Millä Pentti selittyy?Omaksi kuvakseen rajaa näkökulmakseen nuoren Pentti Saarikosken elämän henkilökohtaiset vaikuttimet. Kirjailijan poliittisia motiiveja ja suhteita muihin aikalaisiin näytelmä käsittelee vain viitteellisesti.Vuosi on 1962, 25-vuotias avoimen alkoholiongelmainen Pentti on päätynyt Kupittaan mielisairaalan pahnoille ”rauhoittumaan”. Lääkäri yrittää tehdä analyysia, mutta Pena kärttää kirjoituskonettaan. James Joycen Odysseus odottaa kääntäjäänsä.Takaumien kautta näytelmä käy läpi Saarikosken lapsuutta ja varhaisnuoruutta. Näemme ympäristöönsä nähden liian lahjakkaan pojan, joka yrittää ”lukea itsensä maailman läpi”, päästä perille ympäröivän yhteiskunnan arvoituksista antiikin sankareiden ja suurten filosofien kautta sen sijaan, että todella upottaisi itsensä keskelle maailmaa.Ankaran uskonnollisessa kodissa kehittyy monitahoinen runoilijanero, josta ei ole muiden ihmisten seassa eläjäksi.Jossakin määrin taudinkuvan selittäväksi tekijäksi näyttää nousevan Saarikosken ylimielisen isän (Seppo Maijala) julmuus ja kaksinaamainen moralisointi, mutta ei Penttiä pelkällä Oidipuksella selitetä.Omaksi kuvakseen näyttää sanovan, että Saarikosken ongelmana oli nerous, joka ei sallinut minkään maailmanselityksen nousta oman monumentaalisuutensa yläpuolelle.Saarikoski palvelee lopulta aina ensisijaisesti omaa tarkoitustaan, mutta toisin kuin aito narsisti, hän katselee itseään ja omaa elämäänsä liian tarkasti, on jatkuvasti tietoinen ihmisen olemassaolon perimmäisestä järjettömyydestä. Nuori mies luo runoilija Pentti Saarikosken omaksi kuvakseen, mutta tuo kuva on sittenkin vain pirstaleinen heijastus, epätodellinen ja jatkuvasti vääristyvä minuuden representaatio.Kekseliäs sovitusTöyräksen ohjaus on huomattavan näyttämöllinen, ottaen huomioon, että näytelmässä kuullaan paljon myös puhdasta runomatineaa. Vaikka näyttämösymboliikka kaikkine kirjaportaineen ja lentolaitteineen vaikuttaa väliin jopa liian nokkelalta, palvelee ohjaajan ja lavastaja Tina Jokitalon kekseliäisyys sittenkin hyvin tarkoitustaan.Näytelmä etenee verkkaan, mielisairaalan toimiessa kehyskertomuksena. Alkuun tempo tuntuu jopa laahaavalta, mutta lopulta ohjauksen runollisuus sekä historian ja mielikuvien sekoittuminen todellisuuteen alkavat oudosti viehättää.Omaksi kuvakseen tuntuu hymyilevän itselleen, elämällekin. Näkökulma on selvä: Platon, Dionysos ja sinne tänne ripoteltu jumalhämärä selittävät tätä Saarikoskea enemmän kuin Marx, Engels ja 1960-lukulainen kulttuuripolitiikka.Jokitalon peruslavaste on yksinkertainen mutta toimiva, kaksi ovea, yksi sänky ja yksi keskeltä aukeava suuri seinä, joka toimii myös valkokankaana. Projisoinneilla näytelmän joihinkin jaksoihin luodaan hyvin elokuvamainen tunnelma.Hallittu tulkintaOskari Katajisto tekee hienoa työtä näytelmän pääroolissa. Rinnalla kulkee koko kaksi ja puolituntisen ajan Pekko Pulakan viattomasti näyttelemä runoilija lapsena.Saarikoski olisi helppo latistaa juopoksi taiteilijastereotyypiksi, mutta tähän Katajisto ei sorru. Tulkinta on lopulta melko hallittu ja fyysinen, Saarikoskesta tulee ennen kaikkea maaninen työnarkomaani, joka ei isänsä ikeen alta päästyään enää aseta kyseenalaiseksi rooliaan runoilijana ja klassisen kirjallisuuden kääntäjänä.Tämä on hänen missionsa, mutta mitä tekemistä sillä on ympäröivän yhteiskunnan kanssa? Ei paljoa, nuori Saarikoski ei pääse todelliseen kontaktiin maailmansa kanssa, vaikka siittää sille lapsiakin.Vasemmiston lemmikkinä hän on aivan yhtä hämillään. Ei Saarikoskesta ollut kunnon kommunistiksi, taipumaan jonkun aiemmin keksimiin teorioihin. Hän oli itse ihan oma isminsä.Tuija Töyräs: Omaksi kuvakseen, ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 21.10. Ohjaus: Tuija Töyräs. Musiikki: Markus Fagerudd. Lavastus ja projisoinnit: Tina Jokitalo. Puvut: Maija Pekkanen. Valot: Risto Heikkerö, Tina Jokitalo. ƒäni: Mauri Siirala. Rooleissa: Oskari Katajisto, Pekko Pulakka, Seppo Maijala, Eija Vilpas, Hannu Lauri, Marjatta Raita, Riku Kemppinen, Merja Pietilä, Sanna Saarijärvi, Susa Saukko, Sami Hokkanen.
Lue lisääOskari Katajisto loistaa Saarikoskena Oskari Katajisto hikoilee Pentti Saarikosken suurissa kengissä, eikä hiki valu hukkaan. Helsingin Kaupunginteatterin Omaksi kuvakseen on hauska ja oivaltava teos. Näytelmän keskipisteenä on Saarikosken aika mielisairaalassa. Lapsuus ja nuoruuskin juoksutetaan lavalle piirittämään Saarikosken sairaalavuodetta. Tuija Töyräs on välttänyt sudenkuopat, joita näin polemisoidun kulttuurihahmon käsitteleminen helposti tuo mukanaan. Hän on rakentanut näytelmän limittyvien kohtausten kirjoksi. Keskeistä on Saarikosken läsnäolo. Käydessään keskustelua muiden kanssa runoilija oikeastaan käykin keskustelua itsensä kanssa. Näyttelijöiltä vaaditaan paljon, kun eri aikatasojen kohtauksia esitetään samanaikaisesti. Muun muassa Hannu Lauri vaihtaa roolia ylilääkäristä Saarikosken nuoruuden opettajaksi vain takin helmaa nostamalla. Lavasteet toimivat viitteellisyydellään kaikissa ympäristöissä. Tyrannimaisen isän (Seppo Maijala) ja alistuneen äidin (Eija Vilpas) rakoileva suhde tarjoaa jonkinlaisen selityksen Saarikosken ahdingolle. 12-vuotiasta Saarikoskea esittävä Pekko Pulakka toimiikin aikuisen Saarikosken itsetutkiskelun peilinä. Kahden Saarikosken esittäjän välillä on hienovireinen jännite, kun he toimivat lavalla ikään kuin toisistaan tietämättä. Oskari Katajisto tekee Saarikoskesta verta ja lihaa. Se saa näytelmän syttymään.
Lue lisää———————————————————————— Tuija Töyräs: Omaksi kuvakseen – näytelmä Pentti Saarikosken nuoruudesta. Kantaesitys Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä. Ohjaus Tuija Töyräs, musiikki Markus Fagerudd, lavastus Tina Jokitalo, puvut Maija Pekkanen. Rooleissa Oskari Katajisto, Pekko Pulakka/Mika Länsimäki, Seppo Maijala, Eija Vilpas, Hannu Lauri, Marjatta Raita, Riku Kemppinen, Merja Pietilä, Sanna Saarijärvi, Susa Saukko, Sami Hokkanen. Muusikot Markus Fagerudd/ Lasse Hirvi, flyygeli ja Markku Veijonsuo, pasuuna. ———————————————————————————————————————— Kameli ei mene neulansilmän läpi, mutta onneksi sitä ei ole Helsingin Kaupunginteatterissa yritettykään. Niinpä saamme nyt tarkasteltavaksemme kuvan, jonka voi uskoa olevan kohteensa näköinen hänen eräissä elämänvaiheissaan. Enempää meiltä ei pyydetäkään. Uljaalla runoilijalla on monet kasvot. Ja nämä ovat niistä yhdet. XXXXX Ihmelapsen tarinat ovat harvoin onnellisia. Jos joku on erityisen lahjakas, katsovat ulkopuoliset häntä usein nenänviertä pitkin. Eikä ole varma, etteikö hän herätä kateutta omassa perhepiirissäänkin. Saarikoski oli evakkopoika, jonka lahjat näyttäytyivät jo varhain. Silti hänen suhteensa sisaruksiin näyttävät olleen lapsuudessa luontevat ja läheiset. Vanhemmat olivat ehkä kasvattajina hämmentyneitä mutta kannustavia. Kysyä kuitenkin sopii, mikä merkitys oli sillä, että vaikka poika näki isänsä luonteen kaksijakoisuuden ja sääli äitiään, hän kävi toteuttamaan kohtaloaan osin juuri isältä opitun kyseenalaisen mallin mukaisesti. Epäilemättä myös sen mukaan, että hän suurien ajattelijoiden ja runoilijoiden tekstejä lukiessaan ja suomentaessaan koki suurta hengenheimolaisuutta heidän kanssaan. Eivätkä aurinkoa lähelle lentävät ehkä olekaan samassa asemassa tavallisten kuolevaisten kanssa. Ne naiset, jotka runoilijan elämän tässä (mielisairaala)vaiheessa kuusikymmenluvun alussa esittäytyvät, vetävät kumpikin omaan suuntaansa. Tuuli -vaimo veisi rakastettunsa turvaan, raamitetumpaan elämänmenoon, Lennu taas saippuakuplien luvattuun maahan. Katsoja tietää miten ruhtinaalle oikeassa elämässä lopulta kävi, ja jottei ainakaan se kuva olisi ainut, joka uusille sukupolville siirtyy, sitä varten on tarpeen runsas Pentti Saarikosken elämää ja tuotantoa kartoittava kirjallisuus hänen oman kirjallisen tuotantonsa ohella. Omaksi kuvakseen on näyttämöteos, joka ansaitsi tulemisensa. XXXXX Pidin toteutuksen sakraalisuudesta, sen kytkyistä antiikkiin ja kristinuskoon, sen jännittävistä kuoro-osuuksista, elävän musiikin hohdokkuudesta ja muusikkojen vahvasta läsnäolosta. Oli hyvä ratkaisu antaa runoilijalle kaksi henkilöitymää, lapsi- ja aikuishahmo. Esityksessä on tilaa kummallekin erikseen ja sitä myöten tarinan kehittymiselle katsojan mielessä, kun taas simultaanisissa jaksoissa tapahtumien limittyessä kuva saa sopivasti myös vastavaloa. Pekko Pulakka on lapsi-Saarikoskena vetoava ja laulaa herkästi ja kauniisti. Oskari Katajisto vetää vaativan roolinsa energisesti ja vivahteikkaasti. Hänestä irtoaa siinä tuska ja komiikka missä runoilijan hybris, ylimielisyys ja uhmamieli. Näyttelijän avuna on lisäksi tottuneen runontulkitsijan vahva eläytymiskyky. Seppo Maijala runoilijan isänä tekee hätäilemättömän ja särmikkään luonnetutkielman, ja Eija Vilpas kantaa äitiroolinsa aidosti ja vähäeleisesti. Hannu Lauri osoittaa ylilääkärin auktoriteetin ja uteliaisuudenkin tyylillä, ja Marjatta Raita sairaanhoitajana tarjoaa lämmöllään esityksen suvantopaikan. Sanna Saarijärven tulkinnassa Saarikosken vaimona on syvyyttä ja tarmoa, kun taas Susa Saukko antaa persoonallista ilmettä runoilijan levottomalle ja sumeilemattomalle tyttöystävälle.
Lue lisääLapsuuden ja nuoruuden muistot ja tunteet ravistelivat Ismo Saarikoskea. Fakta ja fiktio toivat esiin Pentti Saarikosken nerouden ja heikkouden.
Lue lisääSaarikoskea syysmasennukseen Teatteri tepsii takuuvarmasti syysmasennukseen. Ainakin oma oloni kohentui, kun kävin katsomassa Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä Pentti Saarikosken nuoruudesta kertovan Omaksi kuvakseen -näytelmän. Se sekä riipaisi että raapaisi: vaikka tarina on tuttu. sen toteutus oli oli yllätyksellistä ja mukavan modernia. Nauraakin sai, ihan sydämensä pohjasta. Ja kuten vieruskaveri totesi: ”Vaikka epäilin jaksanko katsoa juorulehden kääk-palstalta tuttua Oskari Katajistoa koko iltaa, niin hyvin jaksoin. Mies on loistava näyttelijä, juoruttakoon hänestä mitä hyvänsä.” Nasevaa naisegergiaa tarjosivat runoilijan muusat, ensimmäinen vaimo Tuuli (Sanna Saarijärvi) ja tyttöystävä Lennu (Susa Saukko). Ihan priima ilta. Suosittelen.
Lue lisääTuija Töyräksen Omaksi kuvakseen -näytelmän ensi-illan jälkeen tuntuu siltä, että Helsingin Kaupunginteatterin Pentti Saarikoski -perinne jatkuu kunniakkaasti ja kauniisti. Perinne on itse asiassa harvinaisen pitkä. 1960-luvun alussa Saarikosken etevä puhekielen käyttö teki hänestä näyttämöiden suosikkikääntäjän. Hän suomensi sellaiset ajankohdan merkkinäytelmät kuin Max Frischin Tuhopolttajat tai Arnold Weskerin Juuret. Hänen kiinnostuksensa näytelmään oli kuitenkin luonteeltaan kirjallista. Hän keskusteli ohjaaja Sakari Puurusen kanssa suomennettuaan tälle John Osbornen Lutherin, mutta ei edes viitsinyt käydä katsomassa esitystä Kansanteatteri-Työväenteatterissa, Kaupunginteatterin edeltäjässä. Toista oli parikymmentä vuotta myöhemmin, jolloin Kaupunginteatteri esitti hänen käännöksensä Ibsenin Peer Gyntistä. Esityksen ohjaaja Ralf Långbacka oli mukana työssä jo käännöksen alkuvaiheissa ja jakoi päähenkilön kahdeksi rooliksi, jolloin Esko Salminen esitti vanhaa ja Jukka-Pekka Palo nuorta Peeriä. Sama ratkaisu esiintyy nyt Töyrään näytelmässä. Saarikoski osallistui teatterin työhön aina sen loppuvaiheita myöten. Hän istui harjoituksissa rampin toisella puolen hioen Salmisen ja Palon repliikkejä viimeiseen asti. Tuloksena oli loistava menestys. Kritiikin mielestä se oli täysipainoista dramaturgista kääntämistä, joka ylti fyysisesti katsomoon. Kriitikot veikkasivat Långbackan ohjaukselle yleisömenestystä, mikä osui oikeaan: Peer Gynt meni Kaupunginteatterissa vielä toista vuotta Saarikosken kuoleman jälkeen. Se esitettiin 145 kertaa ja sai 125 000 katsojaa. Työtä tehdessään Saarikoski asui teatteritalon vierashuoneessa ja sai aseman eräänlaisena teatterin maskottina. Hänen köyry ja viinansyömä hahmonsa säteili rappiosta huolimatta merkillistä karismaa. Niinpä hänen kuoltuaan teatterin väki järjesti suurenmoisen muistojuhlan, jossa näyttelijät lausuivat ja tanssijat tanssivat hänen runonsa. Töyrään näytelmän pääosan esittäjä Oskari Katajisto on niin nuori, että hän ei ollut tuolloin vielä mukana. Mutta hän on myöhemmin ottanut Saarikosken tulkinnan asiakseen, milloin lausuessaan tämän runoja teatterin lämpiössä, milloin simuloidessaan Saarikoski-vainajan vierailua Lahden runomaratonissa. Voimakas samastuminen Pentin Narkissoksen hahmoon tuki hänen erinomaista tulkintaansa Töyräksen näytelmässä. Mitähän Saarikoski olisi pitänyt Tuija Töyräksen näytelmästä? Saarikosken etäinen suhde teatteriin alkoi lämmetä 1970-luvulla, mutta varsinaisesti sulaa hänen asuessaan Ruotsissa, jossa hän aloitti kuunnelmien kirjoittamisen. Paula Paavolainen on osoittanut, että hän kokeili niissä tietoisesti erilaisia draamatyyppejä: töehovilaista teatteria, antiikin kohtalonäytelmää ja viimein näytelmää, jossa ”kertomukset leikkaavat toisiaan, keskeyttävät, häiritsevät”. Töyräksen näytelmässä on etäinen viittaus antiikin draamaan, sillä taustalla on kuoro, joka hymisee kreikaksi Johanneksen evankeliumia: ”Alussa oli Sana.” Sopii Saarikoskeen, jonka avainkäsitteitä oli kreikan logos, sekä Herakleitoksen pakanallisessa että Septuagintan kristillisessä merkityksessä. Töyräs on kuitenkin lähimpänä sitä tyyppiä, jossa kertomukset leikkaavat toisiaan. Hänen draamansa monet aikatasot sijoittuvat taidokkaasti yhteen ainoaan tilaan, mielisairaalaan, jonka katkaisuhoidossa näyttämölle tulevat Saarikosken lapsuus, perhe, kirkko ja varhaiset naissuhteet. Kuunnelma on toinen laji kuin kokonaisvaltainen teatteri, jota Saarikoski ei itse ehtinyt kokeilla. Vähän ennen kuolemaansa häntä kuitenkin askarrutti näytelmä Edvard Gyllingistä, jonka Långbacka oli tilannut Kaupunginteatteriin. Siitä piti tulla muotokuva Neuvosto-Karjalan sivistyneestä johtajasta, joka joutui Stalinin vainojen uhriksi. Ehkä hän olisi siinä työssään käyttänyt samantapaista montaasia kuin Tuija Töyräs Kaupunginteatterin näytelmässä nyt.
Lue lisää