Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Esiintyjät

Kaupunginteatterissa on vakituisia näyttelijöitä noin neljäkymmentä. Teatterin tanssiryhmään Helsinki Dance Companyyn kuuluu 10 tanssijaa. Esiintyjät tekevät pääosin kaksiosaista päivää. Aamuharjoitusten jälkeen on tauko ja työt jatkuvat illalla joko näytöksellä tai iltaharjoituksilla.

”Taide syntyy, kun antaa sille jotain itsestään”

Helsingin kaupunginteatterissa työskentelee kymmeniä eri-ikäisiä esiintyviä taiteilijoita. Seuraavassa on kolme henkilökohtaista tarinaa esiintyjän ammatista. Miten heistä tuli taiteilijoita? Millaista on olla esiintyjä? Voiko uraa suunnitella pitkälle eteenpäin? Ja miltä kritiikki tuntuu? 

Heikki Ranta, näyttelijä

31 vuotta, tuli Helsingin Kaupunginteatteriin 2016

Heikki Ranta, kuva: Henriikka Koskenniemi

Olen kotoisin Keminmaasta, Meri-Lapista. Kävimme joskus lapsena luokkaretkellä Rovaniemen Kaupunginteatterissa katsomassa näytelmän Pessi ja Illusia. Se teki valtavan vaikutuksen. Muistan elävästi ne valot ja pölyttyneen esiripun tuoksun. Kun siihen yhdistyi se tarina, niin olihan siinä jotain aivan maagista. Jo silloin tuli sellainen tunne, että olisipa hauskaa, jos voisi ammatikseen ”leikkiä”. Pääsisi elämästä helpolla!

Sittemmin näkemys näyttelijän ammatista on toki päivittynyt, eikä se leikkiminenkään aina kivaa ole. Tämä on työtä siinä missä muutkin. Toki koen itseni etuoikeutetuksi, että saan tehdä tätä ammatikseni. Mutta kun avaa, tutkii ja repii itseään ja yrittää saada kaiken irti, ja toisaalta kokee sellaisia tunteita, että minusta ei ole tähän tai en ole tarpeeksi hyvä, niin onhan se kuluttavaa. Kuluttavaa, mutta myös todella palkitsevaa.

Hyppääminen Teatterikorkeakoulusta Kaupunginteatteriin ja työmaailmaan oli kuin heitto kylmään veteen.

Hyppääminen Teatterikorkeakoulusta Kaupunginteatteriin ja työmaailmaan oli kuin heitto kylmään veteen. Kukaan ei enää tullut paapomaan, jos oli vähän vaikeaa. Täällä kaikki olivat hirveän ammattimaisia, eikä auttanut muu kuin uida sekaan. On hienoa tehdä töitä kokeneempien näyttelijöiden kanssa ja tajuta, että hekin kuuntelevat mitä minulla on sanottavaa ja dialogi toimii molempiin suuntiin.

Olen pyrkinyt jo kouluajoista lähtien ottamaan etäisyyttä kritiikkiin. Jos kritiikki on hyvin perusteltua ja se vastaa vähääkään omaa ajatusta, se on helpompi ottaa vastaan. Mutta jos kokee, että on antanut kaikkensa roolille ja onnistuneensa, ja siitä huolimatta joku kirjoittaa, että näyttelijä ei tehnyt roolia täydellä sydämellä tai ei ollut läsnä, se tuntuu pahalta. Sitten sitä kiroaa 10 minuuttia, jonka jälkeen se pitää jättää taakseen. Mutta kyllä yksi kritiikki aina yhdeksän kehua ”voittaa”!

Näyttelijän vapaa-aika on kortilla. Työpäivät ovat siinä mielessä ihan hirveät. Kavereita ei ehdi nähdä ja sitä väkisinkin vähän erkaantuu. Se vähän rassaa. Mutta kun työpäivä loppuu kymmeneltä illalla esiripun laskeuduttua, niin siitä huumasta pitää yrittää jotenkin nopeasti laskeutua ja päästä nukkumaan, jotta jaksaa taas herätä seuraavana aamuna treeneihin. Yritän pitää itsestäni huolta. Pyrin nukkumaan, enkä käy juhlimassa – vaikka sitäkin joskus on tullut tehtyä. Kuppiloissa pyörimisen aikakausi taitaa olla näyttelijöiden ja taiteilijoiden osalta muutenkin ohi.

Huomaan miettiväni mikä on urani kannalta järkevää enemmän ja enemmän. Vielä vuosi pari sitten menin sen mukaan mikä tuntui hyvältä, mutta nyt huomaan, että jonkinlaista kartoitusta täytyy tehdä, ettei menetä motivaatiota tähän työhön.

Heidi Naakka, tanssija

41 vuotta, tuli Helsingin Kaupunginteatteriin 2006

Heidi Naakka, kuva: Henriikka Koskenniemi

Muistan, että olin jo lapsena innostunut jonkin ”suuremman” tutkimisesta. Mummon kanssa pohdimme elämään ja uskontoon liittyviä asioita. Se oli mummolta hienovaraista herättelyä ihmisyyden ja maailmassa olemisen ihmettelemiseen. Siitä on minulle taiteessakin kysymys.

Tanssi tuli elämääni voimalla, kun minut pyydettiin ”lahjakkaiden lasten tanssiryhmään” kotikaupunkini tanssikoulussa. Muistan sen tunteen, kun jazz -tunnin lopuksi tehtiin tanssisarjaa, opettaja himmensi valot ja Tina Turner lauloi. Sydän alkoi hakata. Siitä nautinnosta ja tunteesta kehossa syntyi koukuttava kokemus.

Tanssijan työ on äärimmäisen kokonaisvaltaista ja vaatii myös paljon ajattelua. Tanssi ei tietenkään ole pelkästään opittujen liikkeiden tekemistä. Ne liikkeet ovat vain väline, tanssi syntyy vasta, kun liikkeisiin laittaa jotain itsestään. Toisinaan se on vaikeaakin ja vaatii uskallusta tehdä se. Mutta kun ottaa riskin, heittäytyy ja yllättää itsensä, tietää itsestään ja maailmasta enemmän. Joskus työ on myös aika yksinäistä. Erityisesti ensi-iltaa lähestyttäessä, kun prosessi on päällä koko ajan, silloinkin kun ei olla täällä työpaikalla.

Suhteeni kritiikkiin on muuttunut.

Suhteeni kritiikkiin on muuttunut. Aikanaan oli kova tarve tulla nähdyksi ja hyväksytyksi. Kun sitten sai mahdollisuuden näyttää itsensä ja osaamisensa ja siitä ehkä kriittistä palautetta, niin tietenkin se sattui – joskus kovastikin. Mutta niin sen ehkä kuuluukin olla. Se on osa ihmisenä ja esiintyjänä kasvamisen prosessia ja kertoo myös siitä, että työ ei ole yhdentekevää. Toisaalta kokemuksen myötä myös saadun kiitoksen merkitys on vähentynyt. Toki kiitos tuntuu hyvältä aina, mutta sekään ei määritä enää minua taiteilijana. Merkittävämpää on hiljentyä kuuntelemaan sitä omaa kokemusta. Se palkitsee nykyään enemmän.

Ajattelen, että olen tanssijana nyt parhaimmillani. Kehoni on kohdellut minua hyvin ja minä sitä. Ikä on myös lahja. Mitä enemmän kertyy kokemusta, sitä enemmän on mistä ammentaa. Myös menetykset ja vastoinkäymiset ovat pääoma. Elän vielä tällä hetkellä täysillä tätä tanssijan ammattia, mutta ilokseni huomaan, että olen myös löytänyt uusia asioita, jotka kiinnostavat kovasti. Se on helpottavaa, nähdä uusia suuntia.

Tanssijan työ on yhdessä tekemistä. Tämä on sosiaalinen ammatti, varsinkin näin teatterissa. Se ei välttämättä kaikille sovi. Ajattelen, että jotain ratkaisevaa minun elämästäni määrittyy niiden ihmisten kautta, joiden kanssa aikaani täällä vietän. On oma valintani olla täällä. Suuren näyttämön kiitoksissa katselin kuluneena näytäntövuonna usein kollegoitani siinä ympärilläni. Miten hienoja esiintyjiä, miten hienoja ihmisiä! Olen todella kiitollinen, että olen tässä missä olen juuri nyt. Mutta samalla myös hymyillen pohdin, että mitä ihmettä tämä kaikki oikein on ja mihinkähän olen menossa? Sellainen meni ohi nuorempana, kun oli niin keskittynyt itseensä.

Helena Haaranen, näyttelijä

58 vuotta, tuli Kaupunginteatteriin 1975

Helena Haaranen, kuva: Henriikka Koskenniemi

Olen kasvanut tähän ammattiin. Aloitin Kansallisoopperan balettikoulussa 9-vuotiaana. Ajatus esiintyvän taiteilijan urasta on syntynyt varmaan jo leikkikoulussa. Olen ollut aina kiinnostunut musiikista, tanssista ja draamasta. Se on ollut myös ”ongelmani”, en ole osannut valita ja panostaa vain yhteen polkuun. Mutta tässä sitä ollaan – 43 vuotta teatteria.

Kahdeksan vuotiaana olin täällä yksin katsomassa musikaalia Viulunsoittaja katolla. Se oli ensimmäinen näkemäni musikaali ja myös upouuden Kaupunginteatterin avajaisesitys. Silloin en osannut kuvitella, että tulisin tekemään urani tuolla näyttämöllä tanssin, draaman ja musikaalin parissa.

Pyrin ja pääsin Kaupunginteatterin tanssiryhmään vuonna 1975. Olin silloin 15-vuotias takanani kuusi vuotta tanssiopintoja  ja avustustehtäviä oopperoissa ja baleteissa Kansallisoopperassa, lisäksi musiikkiopintoja Helsingin Konservatoriossa. Vakituisen kiinnityksen HKT:n tanssiryhmään sain vuonna 1978. Kaupunginteatteri oli uusi ja huippumoderni. Oli uskomaton tunne oopperan jälkeen, kun teatterissa tultiin heti sanomaan aloittelevalle nuorelle tanssijalle käsipäivää ja esittäytymään.

Esiintyjälle ei ole koskaan selvää, miten ura etenee.

Kun täytin 40 vuotta vuonna 1999, minulle tarjoutui mahdollisuus jatkaa näyttelijänä. Se oli mieluinen vaihdos, koska olin tehnyt koko tanssiurani ajan myös pieniä puhe- ja laulutehtäviä. Esiintyjälle ei ole koskaan selvää, miten ura etenee.

Teatterin tekemisessä rikkaus on eri-ikäiset ja erilaisista taustoista tulevat esiintyjät, jotka reagoivat omilla tavoilla asioihin. Ei ole itsestäänselvyys tulla tällaiseen isoon taloon töihin, kaikille tämä työympäristö ei sovi. Esiintyjän ammattiin kuuluu osana myös julkinen kritiikki. Rakentava kritiikki on hyvä asia ja kollegojen palaute kullan arvoista. Rakentava kritiikki on Suomessa harvinaista, se lienee kansallinen piirre. Murheellista on, kun tiedät tehneesi hyvän työn ja sinua ei edes mainita.

Minulta kysyttiin vastikään haaveistani urani suhteen. Niistä en halua kertoa julkisesti, mutta niitä on! Teatterin tekemisessä ei ole mitään mystistä. Se on heittäytymistä, toistoa ja hiontaa, kerta toisensa jälkeen. Elämä on mysteeri, teatteri on elämää.

Tutustu teatterin ohjelmistoon

Esiintyjät

Muut osastot

Palaa Backstagen etusivulle