Saavutettavuustyökalut

Perumme loppukevään 2020 esitykset koronaviruksen leviämisen ehkäisemiseksi Olemme yhteydessä asiakkaisiin, joilla on lippuja peruttuihin esityksiin. Asiakkaat voivat myös itse käydä vaihtamassa lippunsa lahjakortteihin Lippupisteen järjestelmän kautta: https://hkt.fi/lippupisteen-ohjeistus/. Tässä poikkeuksellisessa tilanteessa toivomme, että asiakkaat vaihtaisivat peruttujen esitysten liput syksyn näytelmiin tai lahjakorttiin. Lahjakortti on voimassa vuoden vaihtopäivästä, ja käy kaikkiin esityksiimme kaikilla näyttämöillämme. Pieni merenneitoa palaa syksyllä, klikkaa tästä ja lue lisää.
Helsingin Kaupunginteatteri

Esiintyjät

Kaupunginteatterissa on vakituisia näyttelijöitä noin neljäkymmentä. Teatterin tanssiryhmään Helsinki Dance Companyyn kuuluu 8 tanssijaa. Esiintyjät tekevät pääosin kaksiosaista päivää. Aamuharjoitusten jälkeen on tauko ja työt jatkuvat illalla joko näytöksellä tai iltaharjoituksilla.

”Taide syntyy, kun antaa sille jotain itsestään”

Helsingin kaupunginteatterissa työskentelee kymmeniä eri-ikäisiä esiintyviä taiteilijoita. Seuraavassa on kaksi henkilökohtaista tarinaa esiintyjän ammatista. Miten heistä tuli taiteilijoita? Millaista on olla esiintyjä? Voiko uraa suunnitella pitkälle eteenpäin? Ja miltä kritiikki tuntuu? 

 

Heidi Naakka, tanssija

Tuli Helsingin Kaupunginteatteriin 2006

Heidi Naakka, kuva: Henriikka Koskenniemi

Muistan, että olin jo lapsena innostunut jonkin ”suuremman” tutkimisesta. Mummon kanssa pohdimme elämään ja uskontoon liittyviä asioita. Se oli mummolta hienovaraista herättelyä ihmisyyden ja maailmassa olemisen ihmettelemiseen. Siitä on minulle taiteessakin kysymys.

Tanssi tuli elämääni voimalla, kun minut pyydettiin ”lahjakkaiden lasten tanssiryhmään” kotikaupunkini tanssikoulussa. Muistan sen tunteen, kun jazz -tunnin lopuksi tehtiin tanssisarjaa, opettaja himmensi valot ja Tina Turner lauloi. Sydän alkoi hakata. Siitä nautinnosta ja tunteesta kehossa syntyi koukuttava kokemus.

Tanssijan työ on äärimmäisen kokonaisvaltaista ja vaatii myös paljon ajattelua. Tanssi ei tietenkään ole pelkästään opittujen liikkeiden tekemistä. Ne liikkeet ovat vain väline, tanssi syntyy vasta, kun liikkeisiin laittaa jotain itsestään. Toisinaan se on vaikeaakin ja vaatii uskallusta tehdä se. Mutta kun ottaa riskin, heittäytyy ja yllättää itsensä, tietää itsestään ja maailmasta enemmän. Joskus työ on myös aika yksinäistä. Erityisesti ensi-iltaa lähestyttäessä, kun prosessi on päällä koko ajan, silloinkin kun ei olla täällä työpaikalla.

Suhteeni kritiikkiin on muuttunut.

Suhteeni kritiikkiin on muuttunut. Aikanaan oli kova tarve tulla nähdyksi ja hyväksytyksi. Kun sitten sai mahdollisuuden näyttää itsensä ja osaamisensa ja siitä ehkä kriittistä palautetta, niin tietenkin se sattui – joskus kovastikin. Mutta niin sen ehkä kuuluukin olla. Se on osa ihmisenä ja esiintyjänä kasvamisen prosessia ja kertoo myös siitä, että työ ei ole yhdentekevää. Toisaalta kokemuksen myötä myös saadun kiitoksen merkitys on vähentynyt. Toki kiitos tuntuu hyvältä aina, mutta sekään ei määritä enää minua taiteilijana. Merkittävämpää on hiljentyä kuuntelemaan sitä omaa kokemusta. Se palkitsee nykyään enemmän.

Ajattelen, että olen tanssijana nyt parhaimmillani. Kehoni on kohdellut minua hyvin ja minä sitä. Ikä on myös lahja. Mitä enemmän kertyy kokemusta, sitä enemmän on mistä ammentaa. Myös menetykset ja vastoinkäymiset ovat pääoma. Elän vielä tällä hetkellä täysillä tätä tanssijan ammattia, mutta ilokseni huomaan, että olen myös löytänyt uusia asioita, jotka kiinnostavat kovasti. Se on helpottavaa, nähdä uusia suuntia.

Tanssijan työ on yhdessä tekemistä. Tämä on sosiaalinen ammatti, varsinkin näin teatterissa. Se ei välttämättä kaikille sovi. Ajattelen, että jotain ratkaisevaa minun elämästäni määrittyy niiden ihmisten kautta, joiden kanssa aikaani täällä vietän. On oma valintani olla täällä. Suuren näyttämön kiitoksissa katselin kuluneena näytäntövuonna usein kollegoitani siinä ympärilläni. Miten hienoja esiintyjiä, miten hienoja ihmisiä! Olen todella kiitollinen, että olen tässä missä olen juuri nyt. Mutta samalla myös hymyillen pohdin, että mitä ihmettä tämä kaikki oikein on ja mihinkähän olen menossa? Sellainen meni ohi nuorempana, kun oli niin keskittynyt itseensä.

Helena Haaranen, näyttelijä

Tuli Helsingin Kaupunginteatteriin 1975

Helena Haaranen, kuva: Henriikka Koskenniemi

Olen kasvanut tähän ammattiin. Aloitin Kansallisoopperan balettikoulussa 9-vuotiaana. Ajatus esiintyvän taiteilijan urasta on syntynyt varmaan jo leikkikoulussa. Olen ollut aina kiinnostunut musiikista, tanssista ja draamasta. Se on ollut myös ”ongelmani”, en ole osannut valita ja panostaa vain yhteen polkuun. Mutta tässä sitä ollaan – 43 vuotta teatteria.

Kahdeksan vuotiaana olin täällä yksin katsomassa musikaalia Viulunsoittaja katolla. Se oli ensimmäinen näkemäni musikaali ja myös upouuden Kaupunginteatterin avajaisesitys. Silloin en osannut kuvitella, että tulisin tekemään urani tuolla näyttämöllä tanssin, draaman ja musikaalin parissa.

Pyrin ja pääsin Kaupunginteatterin tanssiryhmään vuonna 1975. Olin silloin 15-vuotias takanani kuusi vuotta tanssiopintoja  ja avustustehtäviä oopperoissa ja baleteissa Kansallisoopperassa, lisäksi musiikkiopintoja Helsingin Konservatoriossa. Vakituisen kiinnityksen HKT:n tanssiryhmään sain vuonna 1978. Kaupunginteatteri oli uusi ja huippumoderni. Oli uskomaton tunne oopperan jälkeen, kun teatterissa tultiin heti sanomaan aloittelevalle nuorelle tanssijalle käsipäivää ja esittäytymään.

Esiintyjälle ei ole koskaan selvää, miten ura etenee.

Kun täytin 40 vuotta vuonna 1999, minulle tarjoutui mahdollisuus jatkaa näyttelijänä. Se oli mieluinen vaihdos, koska olin tehnyt koko tanssiurani ajan myös pieniä puhe- ja laulutehtäviä. Esiintyjälle ei ole koskaan selvää, miten ura etenee.

Teatterin tekemisessä rikkaus on eri-ikäiset ja erilaisista taustoista tulevat esiintyjät, jotka reagoivat omilla tavoilla asioihin. Ei ole itsestäänselvyys tulla tällaiseen isoon taloon töihin, kaikille tämä työympäristö ei sovi. Esiintyjän ammattiin kuuluu osana myös julkinen kritiikki. Rakentava kritiikki on hyvä asia ja kollegojen palaute kullan arvoista. Rakentava kritiikki on Suomessa harvinaista, se lienee kansallinen piirre. Murheellista on, kun tiedät tehneesi hyvän työn ja sinua ei edes mainita.

Minulta kysyttiin vastikään haaveistani urani suhteen. Niistä en halua kertoa julkisesti, mutta niitä on! Teatterin tekemisessä ei ole mitään mystistä. Se on heittäytymistä, toistoa ja hiontaa, kerta toisensa jälkeen. Elämä on mysteeri, teatteri on elämää.

Tuukka Leppänen, näyttelijä

Tulin alalle musikaalien kautta. Olin lahdessa musiikkiluokilla ala-asteesta eteenpäin, soitin selloa ja lauloin paljon. Lukion jälkeen opiskelin Lahden ammattikorkeakoulussa musiikin laitoksen musiikkiteatterilinjalla pari vuotta ennen kuin vuonna 2003 pyrin kesken koulun Teakiin ja pääsin sisään.

Seuraavana vuonna olin mukana Marco Bjuströmin ohjaamassa Saturday Night Feverissä, minkä kautta ensin sain kutsun aukkareihin ja myöhemmin muutaman mutkan kautta pääsin tänne töihin. Teakin opettajat päästivät sillä ehdolla, että en saa tehdä ainoastaan musikaaleja. Ensimmäiset pari vuotta tein töitä freelancerina, vuonna 2008 sain kiinnityksen, ja vuonna 2015 minut vakinaistettiin.

Näyttelijänä olen alkuun varovainen. Tarvitsen selkeät raamit, jonka puitteissa toimia niin, että roolin sisäinen maailma lähtee elämään. Kun ruvetaan harjoittelemaan, ei aluksi osaa tuntea, kävellä eikä puhua. Pikku hiljaa alkaa kasvaa ja yhtäkkiä ollaan tilanteessa, että pystyykin täyttämään ja hallitsemaan koko tilan. Silloin oleminen rentoutuu niin, ettei tunnu enää väkinäiseltä.

Ensi-illat ovat aina vaikeita. Kun tulee ensimmäinen yleisö, joka kerta iskee kauhu ja tulee täydellisen tietoiseksi omasta näyttelemisestä. Silloin näyttelee niin, että on koko ajan vähän itsensä ulkopuolella tai vieressä. Mitä vanhemmaksi ja kokeneemmaksi tulee, sitä vähemmän aikaa tarvitaan siihen, että olemisesta tulee taas kevyttä mutta aktiivista, sellaista hetkessä ja tilanteessa elämistä.

Näyttelijän työ vaatii sitä, että uskaltaa olla välittämättä siitä, miltä näyttää tai tuntuu, ja että uskaltaa ajatella ja tehdä asioita, jotka ei tule itseltään automaattisesti. Pitää olla uteliaisuutta ja lapsenomaista innostusta. Työ vaatii myös huonouden, keskeneräisyyden ja muiden ihmisten sietämistä.

Luulen, että on universaali ihanne pyrkiä olemaan sellainen työkaveri, joka helpottaa muiden työntekoa ja tuo keveyttä elämään ja olemiseen. On ihanaa, jos pystyy olla ihminen, joka osoittaa päivittäin, että ei tämä loppujen lopuksi ole niin vakavaa. Sellaisia täällä on, ja sellaiseen haluaisin itsekin pyrkiä.

Tämä on kovin uniikki ja rakas henkinen ilmapiiri, ja se muodostuu täällä työskentelevistä ihmisistä. Heidän kanssaan synnytetään uutta, tutkitaan ja eletään läpi tunteita. Vaikka tunteet ovat tehtyjä tai määrättyjä, ovat ne tunteita, jotka on yleensä varattu vain lähimmille ihmisille. Täällä sitä tehdään työkseen, ja se on aika hurjaa. Tähän liittyy lieveilmiönä tietty luottamuksen ja avoimuuden vaatimus.

Näyttelijän työ on loputtoman mielenkiintoista, sillä joka produktioon tulee jotain, mistä ei aiemmin ole ollut tietoinen. Historia tulee teatterin avulla niin paljon elävämmäksi, ja syy- ja seuraussuhteet alkaa ymmärtää paremmin. Meidän tehtävä näyttelijöinä ja taiteilijoina on auttaa yleisöä myötäelämään erilaisten ihmisten kohtaloita, pystyä näyttämään tabuja ja kasvattaa empatiaa.

Helsingin Kaupunginteatterissa pääsee tekemään monenmoista, jos on sitkeä, ja täällä töitä saa tehdä niin, että varmasti tietää tehneensä. Vaikka aluksi olin enemmän musikaalintekijä, pääsen nykyään tekemään myös muuta draamapuolta. Jokainen vuosi tuntuu toista kiinnostavammalta. Tämä on turvallinen paikka etsiä keinoja kertoa tarinoita.

Tutustu teatterin ohjelmistoon

Esiintyjät

Muut osastot

Palaa Backstagen etusivulle