Teatterin valo- ja ääniosastolla työskentelevät valo-ja äänisuunnittelijat, valomestarit, äänimestarit, valoteknikot, apulaismestarit, valo-osaston esihenkilö ja tekninen päällikkö, yhteensä noin 20 henkilöä. Pelkästään Suurella näyttämöllä on noin 200 valonheitintä, joista puolet ovat motorisoituja ja 600 himmenninkanavaa ja 900 relekanavaa, joita ohjataan GrandMA 2 valopöydillä sekä Paradigm valonohjausjärjestelmällä. Kaiuttimia suurella näyttämöllä on yli 100 kappaletta. Miksaukseen käytetään Digicon SD T -sarjan äänipöytiä.
Valo ja ääni voivat muuttaa teatteriesityksen tunnelman yhdessä silmänräpäyksessä. Mutta millaisia ne ovat työkaluina? Mitä kaikkea valolla ja äänellä voi viestiä? Ja miten valo- tai äänisuunnittelijaksi tullaan?
Valaistus muuttaa tunnelman lavalla hetkessä
Parikymppinen William Iles seurasi Kulttuurikeskus Stoassa valosuunnittelijoiden työskentelyä. Elettiin vuosituhannen alkupuolta ja Iles oli suorittamassa siviilipalvelusta Stoassa näyttämötekniikan puolella.
”Siellä kävi vierailemassa paljon nykytanssiesityksiä ja niihin oli aina tehty tosi hienot valot. Se teki vaikutuksen.”
Itsekin nuorena teatteria harrastaneesta Ilesista oli vaikuttavaa, miten nopeasti valolla pystyttiin muuttamaan lavalla tunnelma tai koko näyttämökuva täysin toiseen.
”Tuntui myös siltä, että pääsin aika nopeasti kärryille siitä, miten valojen kanssa toimitaan. Peruspalikathan siinä ovat tosi yksinkertaiset: on erilaisia valaisimia ja niitä laitellaan eri suunnista näyttämölle ja värjätään eri tavoilla. Sitten valopöydästä päätetään, että mitkä ovat missäkin vaiheessa päällä. Se oli hahmotettavissa ja kiinnostavaa.”
Olin aika skeptinen sen suhteen, että miten itsenäisesti ja vapaasti tällaisessa isossa laitosteatterissa saa harjoittaa taiteellista puolta. Pelko on osoittautunut turhaksi.
Siviilipalveluksen jälkeen Iles haki ja pääsi Teatterikorkeakouluun opiskelemaan valosuunnittelua. Jo viimeisinä opiskeluvuosina hän teki freelancerina valosuunnittelijan hommia eri puolella Suomea: Turussa, Tampereella, Kuopiossa ja Helsingin pienemmissä teattereissa. Sitten Helsingin Sanomissa oli ilmoitus suunnittelevan valomestarin paikasta Helsingin Kaupunginteatterissa.
”Olin aika skeptinen sen suhteen, että miten itsenäisesti ja vapaasti tällaisessa isossa laitosteatterissa saa harjoittaa taiteellista puolta. Pelko on osoittautunut turhaksi.”
Titteli muuttui vuoden jälkeen valosuunnittelijaksi ja siinä pestissä Iles on jo kahdeksatta vuotta.
Valolla voi vaikuttaa monella tavalla
Nykytanssista on jäänyt taidemuotona Ilesille tietynlainen lempilapsi.
”Se teki ison vaikutuksen, koska se oli niin käsittämätöntä ja outoa. En tajua siitä vieläkään mitään, mutta olen oppinut hyväksymään sen, että se antaa minulle vain jonkun vaikutelman jostakin.”
Tanssiteoksissa lavastus on usein niukempi tai viitteellisempi, joka antaa valoille enemmän tilaa ja korostetun merkityksen.
”Valoilla voi painottaa hyvin erilaisia asioita ja sillä on monta funktiota. Ensinnäkin yleisö yleensä haluaa nähdä esiintyjät. Se on valon funktionaalinen puoli teatterissa. Lisäksi valo viestittää konkreettisia asioita, kuten vuorokauden aikaa ja säätilaa.”
”Mutta valolla voi tehdä myös abstraktimpia asioita. Jopa psykologisiakin asioita. Mikä on se maailma, jossa haluamme olla? Mitä muuta haluamme nähdä tai olla näkemättä? Miksi joku hahmo nousee lavalla todella kirkkaaksi? Valolla voidaan kertoa myös alitajuisia juttuja”, Iles kuvailee.
”Tärkeää uuden teoksen kohdalla on aina päästä sen teoksen imuun ja ymmärtää mistä siinä teoksessa on kyse. Paljon käymme dialogia työryhmän ja muiden taiteellisten suunnittelijoiden kanssa siitä, mihin pyrimme ja minkälaista esitystä olemme työryhmän kanssa tekemässä.”
Live-keikoista vaihtelua
Iles on vieraillut Kansallisoopperassa ja käynyt ”tuikuttamassa” kaverien bändien keikkoja Tavastialla, kuten hän itse asian ilmaisee.
”Se on ollut hauskaa puuhaa. Se on niin hetkessä olemista. Mutta kameralle en lähtisi valaisemaan. Se on ihan oma juttunsa. En tunne kameroita. Tässä hommassa teen kuitenkin omalle silmälleni näitä juttuja.”
Kun työskentelee valtakunnan suurimmassa teatteritalossa maan parhailla resursseilla, on vaikea kuvitella parempaa paikkaa Suomen rajojen sisäpuolelta. Mutta työskentely ulkomailla voisi Ilesia jossain vaiheessa kiinnostaa.
”Onhan se jännittävä ajatus. Mutta tällä hetkellä ei ole hirveän isoa hinkua lähteä mihinkään”, hän toteaa.
Ääni on myös visuaalinen elementti
Eradj Nazimov muistaa hyvin ensimmäisen produktionsa Helsingin Kaupunginteatterista, vaikka aikaa siitä on ehtinyt jo vierähtää pari vuosikymmentä.
”Se oli Jorma Uotisen tanssiesitys. Siinä käytettiin valmista musiikkia äänitteiltä ja meidän piti pystyä lukemaan koreografiasta koska musiikki alkaa, loppuu tai vaihtuu. Kaikki tehtiin manuaalisesti. Olen hyvin kiitollinen sille produktiolle, sillä siinä opin lukemaan koreografiaa lavalla.”
”Uotisella oli hieno ote visuaalisen maailman ja musiikin yhdistämiseen”, hän kehuu.
Nazimov on kulkenut mielenkiintoisen matkan Tadžikistanin vuorilta Helsingin Kaupunginteatterin äänisuunnitelijaksi. Musiikki on kuitenkin kulkenut hänen mukanaan läpi koko elämän.
”Isäni oli kuuluisa laulaja. Olen aina kaivannut soittamista. Maailmassa on niin paljon hyvää musiikkia.”
Riki Sorsan ’Reggae OK’ oli kova juttu. Kaikki jorasivat!
Harrastus muuttui ammatiksi. Moskovassa opiskellessaan elokuvakoulussa, Nazimov toimi DJ:nä.
”Se oli mielenkiintoista aikaa. Tiesin joitakin suomalaisia biisejäkin hyvin, sillä niitä kuunneltiin 80-luvulla Venäjällä.”
”Riki Sorsan ’Reggae OK’ oli kova juttu. Kaikki jorasivat!”, hän nauraa.
Visuaalisen maailman ja musiikin yhdistämiseen ohjasi myös sen aikainen venäläinen televisio.
”Televisiosta tuli siihen aikaan niin tyhmiä ohjelmia! Lähinnä uutisia ja kerronta oli aika kasvotonta. Laitoimme äänen pois televisiosta ja soitimme itse tilalle musiikkia. Näin tulkitsimme ohjelmia uudestaan.”
Jonkun suuremman välittäjänä?
Muutettuaan Suomeen Nazimov huomasi, että elokuva-alan töitä oli vaikea saada. Hän päätyi töihin äänentoisto- ja konserttipalveluita tuottavaan yritykseen, joka teki töitä myös Helsingin Kaupunginteatterille. Kun yrityksen tekninen johtaja siirtyi Kaupunginteatteriin töihin, hän pyysi Nazimovia äänimieheksi. Vuosi oli 1989.
”Suostuin, eikä ole kaduttanut yhtään!”
”Mikkipoikana” teatterilla aloittanut Nazimov huomasi, että hänellä oli paljon näkemyksiä ja ideoita esitysten äänimaailman toteutukseen. Sen huomasivat muutkin ja Nazimovista tuli lopulta äänisuunnittelija.
”Jos verrataan tilanteeseen 20 vuotta sitten, jolloin äänisuunnittelu oli enemmän sitä ukkosen ja ovikellon lisäämistä esitykseen, nyt olen mukana läpi koko prosessin.”
”Uusi produktio alkaa keskustelulla ohjaajan kanssa. Täytyy päästä sisälle esityksen maailmaan. Mutta ääneen liittyviä asioita on vaikea tuoda esille paperilla tai edes keskusteluissa. Siksi aloitan työni keräämällä kaikenlaista materiaalia liittyen esityksen maailmaan: kuvia Pinterestistä, videoita, musiikkia”, hän selittää.
Toinen tärkeä keskustelu käydään lavastajan kanssa. Ääni lähtee kaiuttimista ja niillä jokaisella pitää olla oma paikkansa lavastuksessa.
Jos verrataan tilanteeseen 20 vuotta sitten, jolloin äänisuunnittelu oli enemmän sitä ukkosen ja ovikellon lisäämistä esitykseen, nyt olen mukana läpi koko prosessin.
”Teatterissa äänenkäyttö on niin monipuolista. Se on ihan eri kuin esimerkiksi konsertissa. Meillä on puhetta, musiikkia, erikoistehosteita. Kaikkien pitää olla oikeassa suhteessa. Kaiuttimia meillä on yli 100.”
Aina kun mahdollista, Nazimov haluaa, että kaikki ääni tuotetaan ennemmin lavalla kuin äänitteeltä. Hän ihailee tapaa, jolla esimerkiksi entisen itäblokin maissa tehdään teatteria ja käytetään ääntä.
”Se on yksinkertaista ja nerokasta. Muistan nähneeni Hamletissa miten kaksintaistelukohtauksessa taistelijoiden takana seisoi rivi miehiä miekat käsissään. Kun taistelu alkoi, he huitoivat miekoillaan ja loivat sen äänimaiseman siinä lavalla. Se on mielestäni paljon tehokkaampaa kuin että ääni olisi tullut nauhalta.”
Vaikka käsikirjoituksissa ei yleensä puhuta mitään äänimaailmasta, Nazimov sanoo poimivansa lukiessaan rytmin ja tunnelman. Mielenkiintoiseksi työ muuttuu, kun esityksestä lähdetään puhumaan ohjaajan kanssa. Teksti alkaa ”elää”.
”Uskon etiäisiin. Annan myös asioille aikaa tapahtua. Pyrin olemaan kiirehtimättä niiden edelle.”
”Välillä katson omia esityksiäni ja näen miten asiat on tehty, mutta en yhtään osaa sanoa miksi näin on tehty. Luulen, että se tulee jostain korkeammalta. Olen vain välittäjänä. Ei ole koskaan mitään selityksiä, miksi asiat on tehty tietyllä tavalla. Lopuksi katson vain esitystä ja totean, että wau, se menikin noin!”, Nazimov sanoo.
Videolla musikaalin miksaus tiivistettynä tunnista minuuttiin.
