Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Johtajat

Teatterilla kolme johtajaa ja lisäksi Lilla Teaternilla oma johtajansa. Teatterinjohtaja vastaa viime kädessä teatterin taiteellisista päätöksistä. Tekninen johtaja vastaa koko teatterin teknisen puolen resursseista: lavastamosta, näyttämötekniikasta, puvustosta, naamioinnista, valo- ja ääniosastosta, sekä itse kiinteistöstä. Talous- ja hallintojohtajan vastuulle puolestaan kuuluu teatterin talous, henkilöstö, myynti, markkinointi, yleisötyö, keskus ja arkistointi.

”Tässä ajassa on tärkeää tulla oikeiden ihmisten pariin.”

Helsingin Kaupunginteatterin johdossa istuu verrattain tuore kolmikko. Teatterinjohtaja Kari Arffman, tekninen johtaja Antti Rehtijärvi ja talousjohtaja Helena Reilin ovat tarttuneet tiukasti kiinni haasteeseen tuulettaa teatterin vanhoja toimintamalleja ja luoda entistä parempaa työkulttuuria. Samaan aikaan teatteri pyrkii pitämään asemansa maailmassa, jossa ihmisten keskinäiselle vuorovaikutukselle tuntuu olevan yhä vähemmän paikkoja.

Helsingin Kaupunginteatterin johto seisoo tukevasti kolmella jalalla. Teatterinjohtaja Kari Arffmanin apuna on tekninen johtaja Antti Rehtijärvi sekä talous- ja hallintojohtaja Helena Reilin. Joka maanantai kolmikko istuu saman pöydän ääreen käymään läpi suuria linjoja ja valmistelemaan asioita johtoryhmää varten.

”Tämä on hyvin dynaaminen työympäristö ja tilanteet vaihtelevat paljon”, Arffman sanoo.

Kari Arffman, Lilla Teaternin johtaja Marina Meinander, Helena Reilin ja Antti Rehtijärvi, kuva: Henriikka Koskenniemi

Viimeisen puolen vuoden ajan pöydällä on ollut iso kasa kehittämishankkeita. Kaikki kolme ovat verrattain tuoreita kasvoja pesteissään. Se on antanut hyvän mahdollisuuden tuulettaa vanhoja rakenteita ja toimintatapoja.

”Olemme erilaisia ihmisiä kuin edeltäjämme ja olemme pyrkineet luomaan johtamiskulttuuria, joka olisi meidän näköisemme”, Arffman kertoo.

Avoimuus, läpinäkyvyys ja osallistaminen ovat termejä, jotka toistuvat Arffmanin ja Rehtijärven puheissa.

“Itse ei tarvitse esittää kaikkien alojen asiantuntijaa, vaan tarkoitus olisi, että asiantuntijat keskustelisivat enemmän keskenään.”

”Teatterin joka osastolla on huippuosaajia, joten tällaisen yhteisön johtaminen on pitkälti osallistavaa ja valmentavaa. Itse ei tarvitse esittää kaikkien alojen asiantuntijaa, vaan tarkoitus olisi, että asiantuntijat keskustelisivat enemmän keskenään. Kaiken ei tarvitsisi mennä johdon kautta”, Rehtijärvi sanoo.

”Taidetta ei oikein voi johtaa, joten pitää johtaa ihmisiä. He luovat viimeksi lopuksi taiteen”, Arffman lisää.

”Esimerkiksi ennen ensi-iltoja syntyy paineisia tilanteita. Meidän tehtävä on luoda työyhteisö, jossa kunnioitetaan toisia ja pelataan hyvien sääntöjen mukaan, vaikka ollaankin temperamenttisia ihmisiä.”

Mahdollisuus vuorovaikutukselle

Sisäisen työkulttuurin kehittämisen kanssa rinta rinnan johto pohtii myös yleisesti teatterin paikkaa ja roolia maailmassa, joka muuttuu koko ajan kovaa vauhtia. Erityisesti laatuviihteen tarjonta on kasvanut samalla kun ihmisten pitkäjänteisyys tuntuu lyhenevän. Uusia ärsykkeitä ja ilmiöitä kaivataan yhä kiihtyvällä tahdilla. Ennen suuri musikaali saattoi olla ohjelmistossa kolmekin vuotta, nyt yleisö kaipaa uutta joka vuosi.

”Esitysten ilmiöarvo laantuu todella nopeasti”, sanoo Arffman. ”Siinä on meilläkin pohdinnan paikka. Ajattelemme, että se on joku muutos tässä ajassa, mutta onko se niin? Teemmekö me teatterimaailmassa jotain väärin?”.

Rehtijärvi näkee, että yhdessä asiassa teatteri tarjoaa kuitenkin katsojalle jotain aivan ainutlaatuista: se mahdollistaa ihmisten kohtaamisen tavalla, jota ei kotisohva ja ruutu pysty tarjoamaan.

”Uskon, että sille läsnäololle tulee olemaan enemmän kysyntää.”

Reilin on samoilla linjoilla.

”Teatteri tapahtuu tässä ja nyt. Se on vuorovaikutusta, vaikka siinä ei suoraan keskustellakaan yleisön kanssa. Näyttelijä kuitenkin aistii yleisön ja yleisö näyttelijän. Se menee johonkin syvälle.”

Hän on huolissaan siitä mitä tapahtuu tulevaisuudessa, jos kanssakäyminen tapahtuu yhä enenevissä määrin digitaalisten laitteiden kautta.

”Osaammeko kohta kommunikoida enää reaalimaailmassa ja ilmaista itseämme?”.

Arffman kertoo, että Broadwaylla menee tällä hetkellä lujaa juuri sen takia, että siellä tapahtuu kohtaaminen.

”Sinne mennään porukalla, siellä on muita ihmisiä yleisössä ja ihmisiä on lavalla. Teatteri on ihan toinen taidemuoto kuin vaikka elokuva, jossa katsotaan kuvaa, eikä oikeita ihmisiä. Se viesti meidän pitää saada perille, että miten tärkeää on tässä ajassa tulla oikeiden ihmisten pariin.”

Korulauseita vai aitoa tukea kulttuurille?

Kun teatterin asemasta tulevaisuudessa keskustellaan, nousee esiin aina sama huoli: mistä löytyy seuraava sukupolvi teatterikävijöitä, kun nuoret eivät tunnu löytävän katsomoihin. Reilin sanoo, että kävijöiden keski-ikä nousee joka vuosi yhdellä vuodella.

Arffman letkauttaa vanhan ”viisauden”, jonka mukaan ainoa tapa saada nuoret teatteriin on odottaa, että heistä tulee keski-ikäisiä hyvinkoulutettuja naisia. Kaikki kolme johtajaa ymmärtävät, että nuoret ja opiskelijat saattavat kokea teatterin kalliiksi ja toisaalta esimerkiksi lapsiperheissä ajan löytäminen koko illan teatteriesitykselle voi olla haastavaa. Mutta miten teatteri saataisiin tutuksi myös nuorille, niin että siitä tulisi edes yksi varteenotettava vaihtoehto vapaa-ajanviettotavaksi, sitten kun aikaa ja mahdollisuuksia on?

”Resurssit pienenevät kaikkialla. Kouluista tuodaan lapsia ja nuoria yhä vähemmän teatteriin. Meillä on käynnissä Taidetestaajat-projekti, jossa kaikki kasiluokkalaiset tulevat teatteriin. Siellä on paljon nuoria, joille se on ensimmäinen kerta teatterissa”, Reilin sanoo.

Ammattiopistot jäävät tällä hetkellä kokonaan teatterikasvatuksen ulkopuolelle, jossa Reilin näkee toisenkin harmittavan piirteen.

”Tämä voisi olla monelle potentiaalinen tulevaisuuden työpaikka. Meillä on esimerkiksi paljon puuseppiä, metallimiehiä, vaattureita ja ompelijoita talossa.”

Arffman laajentaa keskustelua yhteiskunnan rooliin palvelujen tarjoajana.

”Se on vakava kysymys. Tulee sellainen olo, että me taidelaitoksissa urputetaan vain siitä, että meillä on liian vähän rahaa. Loputonta valittamista! Mutta se on tietyssä mielessä totta! Valtion tasolla kulttuurille annetaan aika vähän painoarvoa.”

”Olisi keskustelun paikka pohtia mikä on kaupunkien, kuntien ja valtion rooli hyvän elämänlaadun takaajina. Keskitytäänkö pidentämään elinikää loputtomasti vai pyrittäisiinkö tarjoamaan sellaisia palveluita, että meillä olisi mahdollisimman hyvä elämä?”

Arffman painottaa, että tilanne Suomessa on monella tapaa hyvä. Teatteriverkosto on hyvä ja hyviä klassisen musiikin orkestereita löytyy monesta pienemmästäkin kaupungista.

”Mutta mikä on kaupungin tehtävä tulevaisuudessa? Pidetäänkö kulttuurin tekemistä oikeasti tärkeänä, vai onko se vain lause mitä toistetaan?”

Helposti lähestyttävä instituutio

Arffman ja Rehtijärvi näkevät, että teatteri voisi myös kehittyä tavassa, jolla he puhuvat omasta tekemisestään – niin kulttuurin tekijöille kuin yleisölle.

”Nämä suuret instituutiot koetaan edelleen jotenkin suljetuiksi. Me yritämme taistella sitä vastaan. Yritämme ottaa kaikki vastaan, jotka haluavat tulla tänne käymään, että tulisi sellainen tunne, että tätä taloa olis helppo lähestyä”, kuvailee Rehtijärvi.

”Ja kun teatteriesitystä markkinoidaan yleisöille, pitäisi enemmän pohtia, mitä siitä ylipäätään kerrotaan. Kerrotaanko insinöörilogiikalla, että mitä siinä tapahtuu vai yritetäänkö kertoa miksi tämä on tärkeä ja saada joku tunneside aikaiseksi”, Arffman pohtii.

Hän uskoo myös, että on syytä luoda myös kevyempiä teatterimuotoja. Stand-upin ja impro-teatterin suosion nousu ovat tästä hyviä esimerkkejä.

“Haluaisin nähdä myös näyttelijöiltä sellaista tiettyä röyhkeyttä.”

”Teatterin hienoimpia opetuksia on se, että virheitä voi tehdä. Minä ainakin nautin, kun näyttelijältä menee esimerkiksi pokka ja sen näkee, että he ovat oikeasti tässä tilanteessa – ei pelkästään roolissa, vaan ihmisinä. Toivon näyttelijöiltä tietynlaista röyhkeyttä ja uskallusta lavalla, ettei esityksistä tulisi vain hyvin tuotettuja ja sisäsiistejä.”

Tekniikka kehittyy ja antaa uusia mahdollisuuksia teatterille. Samoin trendit tulevat ja menevät. Mutta Arffman muistuttaa, että yksi asia ei muutu.

”Siellä lavalla on elävä ihminen. Ja kaiken sen tekniikan, puvustuksen ja muiden hilavitkuttimien keskellä se näyttelijä voi välillä unohtua sinne jonnekin. Siinä pitää vähän olla tukena, sillä teatterin tekemisen peruslähtökohta on se, että sinä olet totta. Jos sitä ei ole, ei ole mitään.”

Tutustu teatterin ohjelmistoon

Johtajat

Muut osastot

Palaa Backstagen etusivulle