Saavutettavuustyökalut
Huom! Poistunut ohjelmistosta!
Rooleissa: Rauno Ahonen, Seppo Halttunen, Markku Huhtamo, Toni Kamula, Jouko Klemettilä,
Pertti Koivula, Antti Litja, Seppo Maijala, Pihla Penttinen, Tiina Pirhonen,
Matti Olavi Ranin, Matti Rasila, Aino Seppo, Hannes Suominen
Ohjaus: Milko Lehto
Lavastus: Markus Tsokkinen
Puvut: Elina Kolehmainen
Valo- ja videosuunnittelu: Petteri Pietiäinen
Äänisuunnittelu: Antero Mansikka
MYYRÄ KAIVAUTUU ESIIN FARSSIN PUSKISTA Jari Tervon Myyrä on muotoutunut dramaturgi Sami Keski-Vähälän käsissä hulvattomaksi poliittiseksi satiiriksi, jossa on huomattava määrä vanhaa kunnon puskafarssia. Keskushenkilö Vanha Presidentti on kuitenkin traaginen hahmo, tuntuu, että yksin hän pitää valtakunnan ohjat käsissään, muut senkun ryyppäävät ja rällästävät ja siinä ohessa epäilevät Presidenttiä maanpetturiksi. Presidentillä on ongelmia omatuntonsa kanssa. Hän murehtii punavankeja, jotka joutui nuoruudessaan ampumaan. Hän mietiskelee inholla Stalinin murhatöitä, etenkin erään nuoren naisen murhaa. Tosin häntä ei kauheasti heilauta oman väen synnit. Niiden avulla hän hallitsee. Antti Litja on erinomainen Presidentti. Hän on viime aikoina näytellyt useitakin kansakunnan suurmiehiä, eikä yhtäkään patsastellen. Litjan Presidentti kantaa koko näytelmää. Alussa Myyrä nimittäin on aika hajanainen, eräänlainen sketsikokoelma. Ilman Litjaa homma murenisi vallan. Myöhemmin tarina alkaa sujua, ja toinen näytös kokoaa juonen pätkät niin hyvin kuin ne koota voi. Oikeata historiaa on turha esityksestä etsiä, mutta tietynlainen yleisnäkemys on totta. Fiktio sivuaa totuutta joskus syvemmin kuin tiukka fakta. Julmuuden teatteria sivutaan Milko Lehdon ohjaamassa karnevalistisessa esityksessä seikkailevat niin Berija kuin Stalin, Breznevist ja Suslovista puhumattakaan ja vilahtaa siellä Paavo Väyrynenkin. Pertti Koivulan Stalin on kammottava naurava psykopaatti, julmuuden teatteria edustaa Jouko Klemettilän Berijakin. Klemettilän Berija joutuu Stalinin käskystä tanssimaan balettitanssijan hepenissä pienten joutsenten tanssia. Suoritus on kaikessa groteskisuudessaan niin upea, että sai ensi-illassa väliaplodit syystäkin. Klemettilän toinen hahmo, Sampo Kajanne, presidentin fiktiivinen avioton poika, juoppo homo, jatkaa julmuustyyliä. Hän käsittelee suomalaista designlasia karmealla tavalla. Mutta on äärettömän etevä diplomaatti. Ennen puritaanista 1990-lukua diplomatiassa juoppous ei ollut mikään pahe. Korkeintaan oli hiukan kiusallista, jos diplomaatti tai ulkoministeri sammui virallisilla päivällisillä. Kuka onkaan myyrä? Myyrässä etsitään myyrää niin Suomen kommunistisen puolueen keskuskomiteasta kuin valtakunnan ylimmältä taholta. Jura Karhu, kommunistisen perheen kasvatti on päässyt Suojelupoliisin etsiväksi. Hän saa käskyn tutkia onko Presidentti mahdollisesti Neuvostoliiton vakooja. Hän ottaa työnsä hyvin vakavasti, eikä tajua että häntä käytetään hyväksi. Rauno Ahonen esittää Karhua hiukan hämmentyneenä. Hän onkin hyvin merkillinen henkilö, sillä kommunistiperheen poika Suojelupoliisissa on vähän kuin haukanpoikanen kanatarhassa. Supo-kuviot muistuttavat aavistuksenomaisesti Usko Kyykän seikkailuja. Etenkin Karhun kommunistisuku tuo mieleen Makkosen vähämieliset veljekset. Kaikki muuta paitsi Litja, Ahonen ja Koivula-Stalin esittävät monta eri henkilöhahmoa. Seppo Maijala on neuvostosuurlähettiläs, Beljakovin ja Stepanovin yhdistelmänä vähän nössöksi tehty. Breznevinä hän on näköispainos. Pihla Penttilä on Supon punkkarietsivä, sellaisia olisi tarvittu aikanaan tosielämässäkin. Tiina Pirhosen seksiä tihkuva kommari Aleksandra saa miehen kuin miehen petiinsä ja vuodattamaan muun ohella salaisuuksia. Toisaalla hän on topakka Presidentin rakastajatar. Vauhtia ja väriä on riittävästi Myyrä on oivaltavasti lavastettu ja puvustettu. Pönöttävät, puolikuolleet neuvostojohtajat ovat tyrmäävä näky korkeine hattuineen ja kunniamerkkikasoineen. Hauskoja kohtauksia on vaikka kuinka monta: sukeltaja työntämässä kaloja korkeitten vieraitten uistimiin, suurlähettiläs Stepa uiskentelemassa avannossa marsalkka Ustinovin vaatiessa Suomen ja Neuvostoliiton yhteisiä sotaharjoituksia, Presidentti vastaa laulamalla Kotkan ruusua. Musiikkina Myyrässä käytetään usein neuvostohymniä, Putin ei varmasti pitäisi siitä tässä yhteydessä, sillä se on Venäjän nykyinenkin kansallishymni, uusin sanoin toki. Myyrä on näyttävä enemmän kuin ajatuksia herättävä, mutta tempaa se katsojan mukaansa. Esitys kestää vajaa kolme tuntia, enkä kertaakaan katsonut kelloa. Hajanainen Myyrä kuitenkin on. Kirjan dramatisointi ei ole helppoa eikä se ihan ole onnistunut tässäkään tapauksessa. Tervon romaani on näyttämöesitystä syvällisempi. Kirjan raadollinen huumori ja tietty kyynisyys ovat kyllä näyttämölle päässeet. En tiedä kannattaako haikailla ns. draaman kaarta kun esityksessä väriä ja vauhtia riittää.
Lue lisääLÄHIHISTORIAA SVENGATEN Helsingin Kaupungiteatterin Myyrä naurattaa kuin tv-show
Lue lisääSUOMI ON KUOLLUT, MYYRÄ TEKEE RUUMIINAVAUKSEN Jari Tervon Myyrä on järkäle. Tämä uuden vuosituhannen tähän mennessä merkittävin suomalainen romaani on tavattoman monitasoinen teos. Myyrän dramatisointi näyttämölle on täysin mahdoton tehtävä. Mutta sama pätee tietenkin moneen muuhun maailmankirjallisuuden suureen klassikkoon. Meidän onnemme on se, että kukaan ei ole koskaan muistanut sanoa tätä tosiasiaa William Shakespearelle ja hänen henkisille perillisilleen. Tervo itse kertoo kaupunginteatterin verkkosivulla julkaistussa haastattelussa, että hän kuvaa kirjassaan valtaa ja rakkautta, ne vain näyttävät usein väkivallalta ja seksiltä. Varmasti näin, mutta totuus piileekin yksityiskohdissa, nyansseissa. Liian täydellinen kuva ei ole uskottava. Vallan ikiaikaisia elementtejä ovat alistaminen ja petos. Sodassa ja rakkaudessa kaikki keinot ovat sallittuja kuten on tapana sanoa. Myyrä on kaiken muun hyvän lisäksi myös poliittinen trilleri. Siksi sen juonta ei ole syytä tässä kertoa. Tästä puolesta pääsevät nauttimaan ne katsojat, jotka eivät jostain käsittämättömästä syystä ole vielä lukeneet Tervon kirjaa. Joka tapauksessa dramaturgi Sami Keski-Vähälä ja ohjaaja Milko Lehto ovat Tervon kirjaan tarttuessaan törmänneet myös itse poliitikon perusongelmaan. Miten sovittaa oma poliittinen vakaumus, tai tässä tapauksessa taiteellinen näkemys todellisuuden reunaehtoihin? Tervon verbaalinen tragikomedia kääntyy luontevaksi teatteri-ilmaisussa farssiksi. Toisaalta Tervon kirja on täynnä loistavasti kirjoitettua ja syvällistä dialogia, mitä todistaa myös se, että äänikirjana Tervon Myyrä on todellinen herkku. Kirjan avainkohtauksia on Urho Kekkosen ja Josif Stalinin pian sodan jälkeen Kremlissä käymä keskustelu, joka päättyy arvoitukselliseen tanssiesitykseen. Keski-Vähälä ja Lehto ovat raivanneet tälle kohtaukselle runsaasti tilaa sen painoarvon mukaisesti näytelmän ensimmäisessä näytöksessä. Ensimmäinen ja toinen näytös ovat tämän takia vähän eri paria kuin ulkoministeri Pertti Paasion kengät aikanaan. Kaasu painetaan pohjaan toden teolla vasta väliajan jälkeen. Myyrän ylöspano kertoo katsojalle, että Suomen teatteritaivaan yllä loistaa tällä hetkellä yksi muita kirkkaampi tähti, jota muut peesaavat kohti Betlehemiä. Onneksi tässä ideoiden aarrearkussa piisaa helyjä ja mirhamia. Kaiken lisäksi kaupunginteatterin työryhmä pärjää nokkeluuskisassa erinomaisesti. Esimerkiksi kohtaus, jossa ”viittomakielen” tulkki tulkitsee Kekkosen puhetta silloisessa Länsi-Saksassa on hulvattoman hauska. Myös suorat lainaukset toisesta taideteoksesta ovat vanha ja erittäin suositeltavakin tapa pitää lukija tai katsoja kartalla. Kun Kristian Smedsin Tuntemattomassa sotilaassa henkiin jääneet sotilaat laulavat, että Suomi on kuollut, Myyrä on eräänlainen ruumiinavaus. Mihin tautiin tämä periaatteen mies oikeastaan menehtyi? Tervo hakee vastausta kysymykseen kahdesta vallankäytön etiikkaa ja moraalia koskevasta väittämästä. Ensinnäkin Suomi oli hänen mukaansa eräänlainen Treblinkan leipuri, joka ruokki ja vaatetti omaksi edukseen maailman suurinta ja tehokkaimmin johdettua keskitysleiriä Neuvostoliittoa. Toinen väittämä, tai oikeammin itsestäänselvyys on se, että tämän hirmuhallinnon pääarkkitehti Josif Stalin ei ollut mikään hirviö, vaan ihminen. Kirjassaan Tervo yrittää kuvitella, millaisen poteron kukin keskeisistä politiikan toimijoista ”Kekkoslovakiassa” ehti tällä todellisuuden ja inhimillisten tunteiden taistelutantereella itselleen kaivaa ja tekee sen niin taitavasti, että ihan fiksutkin ihmiset sotkivat faktan ja fiktion keskenään Tervon kirjasta kiistellessään. Tervon kirjan sankari on suojelupoliisin etsivä Jura Karhu, eräänlainen Don Quijote, joka taistelee skeptismin voimalla tuulimyllyjä vastaan. Edes suojelupoliisi ei tiedä kaikkea, eikä kaikista ole kansiota…ei ainakaan täydellistä. Kirjan Stalin perustelee hirmutekojaan järjellä, ne ovat tekijänsä kannalta loogisia siirtoja. Miljoonien ihmisten tapattaminen ei ole moraalinen, vaan erittäin vaikeasti ratkaistava käytännöllinen ongelma. Kukaan ei ryhdy moiseen ilman erittäin pätevää syytä. Tervo korostaa Stalinin inhimillisyyttä, tekemällä Jura Karhusta hänen kaksoisolentonsa. Jura on nuoresta miehestä asti saanut kantaa ulkonäkönsä takia lempi- tai haukkumanimeä Džugašvili. Keski-Vähälä ja Lehto eivät käytä roolivalinnoissa tätä mahdollisuutta hyväkseen. Helsingin kaupunginteatterin Stalin on yksinkertaisesti porukan suurin mulkku ja sellaisena ainutlaatuinen. Tähän on varmasti syynsä ja minusta Rauno Ahonen on kaikessa ehdottomuudessaan erinomainen valinta Jura Karhun rooliin. Ahonen antaa roolityöllään hahmolle ulottuvuuksia, jotka eivät juolahtaneet ainakaan minun mieleeni kirjaa lukiessani. Antti Litja on vanhan Kekkosen roolissa elementissään. Pertti Koivula tekee Stalinina sen, mihin ohjaajan ja dramatisoijan antamat ahtaat reunaehdot antavat mahdollisuuden. Muut näyttelijät urakoivat kaksois-, kolmois- jopa nelosrooleja ja osallistuvat niiden lisäksi näyttäviin joukkokohtauksiin. Helsingin kaupunginteatterin Myyrässä on vauhti päällä itse näyttämöllä ja varmasti vähintään yhtä vauhdikas sirkus on esityksen aikana käynnissä kulissien takana loputtomien rooliasun vaihtojen kanssa. Lavastaja Markku Tsokkisen estetiikka muistuttaa katsojaa yhdestä Tervon kirjan ulottuvuudesta, joka muuten on jouduttu jättämään näytelmästä lähes kokonaan pois. Näyttämölle rakennettu Siperian rata antaa vauhtia myös kohtauksille. Sisääntulot toimivat kuin, eh… junan vessa. Myyrä alkaa vähän kömpelösti, mutta toisen vaativan kohdan, eli tarinan lopettamisen Lehto ja Keski-Vähälä hoitavat todella tyylikkäästi. Kun Tervo lopettaa kirjansa hieman arvoituksellisesti, Keski-Vähälä paukauttaa pisteen viimeisen virkkeen loppuun tanakasti. Ei Neuvostoliitto ole vielä mihinkään kadonnut eikä katoa, ennen kuin venäläiset tekevät itse tilit selviksi oman historiansa kanssa. Ja sama koskeen tietenkin myös meitä suomalaisia. Jos Helsingin kaupunginteatterin Myyrää arvioi sen tärkeimmän ominaisuuden eli kiinnostavuuden perusteella, esitys ansaitsee täyden kympin.
Lue lisääMYYRÄ KUVAA SUOMEN HISTORIAA KARNEVALISTISESTI Jari Tervo ei päässyt Finlandia -ehdokkaaksi, mutta sai Helsingin Kaupunginteatteriin Myyrä -teoksensa näytelmäversion ensi-iltaan. Esitys linjaa Suomen ja Neuvostoliiton välejä suomettumisfiltterin läpi, kaihtamatta groteskejakaan värejä. Peli on niin kovaa, että muutaman nappulan kaatumisella ei ole väliä. Sami Keski-Vähälä dramatisointi keskittyy Kekkosen viimeiseen vuosikymmeneen, johon menneisyys lyö kiilojaan vanhan miehen harhojen kautta. Kekkonen on muistelmiaan kirjoittava keskus, mutta sivujuonteena kulkee kommunistisuvun mustan lampaan, suojelupoliisin etsivä Jura Karhun toiminta. Jo näytelmän alussa ilmaistaan tapa, jolla kaikkeen tulee suhtautua, kun pallogrilli-sputnik törmää valtavaan Misha-nalleen. Rekvisiitalla ohjataan tulkintaa usein tuohon suuntaan: valtavia prenikoitaan kantavat lampaankarvalakkiset kosmonautit ja hokkareillaan kompuroiva jääkiekkoilija. Punaisena lankana pitäisi kulkea vakoojan, myyrän etsintä. Yksi oletus on, että myyrä on Kekkonen. Punainen lanka vääntyy esityksen kuluessa kuitenkin monelle mutkalle.
Lue lisääTEHTÄVÄÄNSÄ JA ISÄNMAATAAN SUUREMPI Loistelias dramatisointi Jari Tervon romaanista Silmiinpistävintä Helsingin Kaupunginteatterin Myyrässä on kolmituntisen spektaakkelin dramaturginen vahvuus ja kekseliäs näyttämöllepano. Jari Tervon monumentaaliromaani on osapuilleen toivoton sovitettava, mutta Sami Keski-Vähälä on kerrassaan ihmeenomaisesti pystynyt selättämään lähdetekstin haasteet. Eikä Myyrän näyttämöversio edes ole alkuperäisromaanin best of –kooste, vaan itsenäinen taideteos, joka olemassaolollaan tekee kunniaa myös Tervolle. Dramaturgi Keski-Vähälä ja ohjaaja Milko Lehto rakentavat kaupunginteatterin pienelle näyttömölle kokonaisen lähihistoriallisen todellisuuden, jossa edetään Haminan valleilta 1918 presidentti Kekkosen fiktiiviseen kuolemaan asti. Välillä käydään neuvostoliittolaisessa kivääritehtaassa ja Kremlissä, mutta pienen tilan ja yksinkertaisten lavasteiden oivaltavalla käytöllä vältetään tunne liian suuren materiaalin pakkaamisesta liian ahtaisiin puitteisiin. Esityksen läpikäyvänä rakenteena toimivat ikääntyneen presidentin tulevat muistelmat sekä toistuvat painajaisunet, joihin tämä yöllisessä Tamminiemessä herää. Harhanäyissä toistuvat muistot nuoresta miehestä johtamassa teloituskomppaniaa sekä kuulustelemassa punikkipäällikköä etsivän keskuspoliisin kammioissa. Vanhan ukkopresidentin mieleen palautuvat myös näkymät Stalinin hautajaisista, nöyryyttävistä YYA-neuvotteluista sekä neuvostokenraalien yrityksistä alistaa Suomi yhteisiin sotaharjoituksiin itänaapurin kanssa. Hetkittäin lavalla nähdään kaksi eri-ikäistä Kekkosta eikä ratkaisu synnytä ollenkaan vaikutelmaa historianluennosta. Pikemminkin henkilökuva syvenee, roolihahmo muuttuu lihaksi.
Lue lisää
